Modernit viikingit Puolassa

Kovin ovat kauas juuriltaan nykyajan viikingit päässeet. Poznanin Dom Vikingów on trendiravintola, josta emme löytäneet mitään viikinkiä - no ne viikinkipäähineet logossa. Ei muuta.

Matkalukemisesta

Nyt kun on pieni puolanmatka edessä, on ollut ajankohtaista pohtia matkalukemisen valintaa. Pari kuukautta sitten Hesarin matkailuosassa oli juttu matkalukemisesta. Tarkoitukseni oli kommentoida juttua täällä, mutta se on tainnut unohtua. (Voi tietysti olla niinkin, että kertaan itseäni. )

Hesarin toimittajan (oli sillä nimikin, mutten enää jaksa muistaa) mukaan luettavaa ei kannata valita matkakohteen mukaan. Reykjavíkissa hän ei lukenut Laxnessia vaan Sylvia Plathia, ja nyt hänelle tuleekin Plathista aina mieleen Rekis. Ajatus on tavallaan ihan hyvä: mikä pakko se on tutustua juuri paikan päällä paikalliseen kirjallisuuteen! Uusi ympäristö ja kaunokirjallinen elämys voivat yhdessä synnyttää erilaisia merkityskokemuksia, sellaisia joita ei yhdistelemättä saavuttaisi.

Toisaalta... minä ainakin aion jonakin päivänä istua Prahan kahviloissa ja lukea Olemisen sietämätöntä keveyttä. Niin se vain menee.

Islannissa luettavaksi suosittelenkin ehdottomasti Guðbergur Bergssonin teosta Joutsen. Luulen, että minun oli helpompi ymmärtää Joutsenen runollista maisemaa, kun olin kerran jo kokenut Islannin luonnon. Luulenpa, että Helgasonin Islannin kirjailija on samanlainen teos, sekin ehkä avautuu eri tavalla islantilaisessa maisemassa. Ja siitä on matkailijalle olemassa pokkaripainoskin!

Vigdís Grímsdóttirin teoksia (olen lukenut kaksi: kelvollisen Z - rakkaustarinan ja mainion Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona) en ottaisi matkalle mukaan. Ne vaativat liikaa keskittymistä, enkä usko, että niistä saa yhtään enempää lukemalla niitä laavan keskellä.

Vaikka luen arkisin kohtuullisesti, en ole mikään innokas matkalukija, sillä reissussa haluan kokea, en kuvitella. Jostain syystä minussa piilee kuitenkin hätäilijä, jonka mielestä tien päälläkin pitää olla jotain luettavaa mukana, varmuuden vuoksi, siltä varalta että iskee kirjan kaipuu. Tällä reissulla kokeilenkin, sopisiko muodoltaan lyhyempi kirjallisuus reissailuun paremmin: paksuihin romaaneihin on usein vaikea keskittyä.

Puolanmatkalle otan mukaan Wislawa Szymborskan runoja ja Stanislaw Jerzy Lecin aforismeja - puolalaista kirjallisuutta siis. Teosten puolesta puhuivat niiden pokkarikoko ja tekstien lyhyys. Niitä lukiessa saa itse valita tahdin: runoon voi yhtä hyvin käyttää 5 tai 50 minuuttia. Lisäksi taidan pakata laukkuun uusimman Glorian. Ja itse asiassa mukana on myös pienikokoinen matka-Kalevalani, mutta siihen on omat syynsä.

Vielä on aikaa miettiä, mitä Islannissa ensi kerralla luen. Islantilaista runoutta on suomennettu kovin vähän, mutta vielä ehtii.

Islannin herkut

Skýriä on kaipailtu blogissamme jo aikaisemminkin, mutta Islannin herkut ansaitsevat tulla käsitellyiksi muutonkin. Skýr on toki ykkönen, herkkujen herkku, joka ei ole edes mitenkään epäterveellistä. Vaikka kelvollisia korvikkeita Suomesta löytyykin, en ole kuitenkaan tyytyväinen. Helppous on yksi tämän välipalan ihanuuksista. Sitä nimittäin sai kaikkialta, ja oliko siinä vielä lusikkakin mukana? Kamalan helppoa ei ole matkata kauemmas kauppaan hakemaan rasvatonta kreikkalaista jugurttia. Kätevintä olisikin, että Alepa ottaisi islantilaisherkun valikoimaansa.

Mutta sitten niihin muihin.

Islanti on ehkä maailman paras karkkimaa: monenlaisia hyviä hariboja on saatavilla (kätevissä pikkupusseissa), ja lakritsa on hyvää - yleensä salmiakkilakritsaa. Oikeastaan ihan tavallista peruslakua ei ollut saatavilla, suolaa lakussa oli enemmän kuin Suomessa, joten peruslakustakin tulee helposti salmiakki mieleen. Oma suosikkini oli Apollon Lakkrísreimar: näitä lakuremmejä saa täytettynäkin, mutta minulle kelpasi se perussatsi: maultaan laku oli pehmeän salmiakkinen ja täyttävä.

Karkkimaiden aateliin Islannin nostaa kuitenkin kyky yhdistää lakritsa ja suklaa. Lakua ja suklaata on meidän perheessä sekoitettu jo iät ja ajat, ja yhdistelmä tunnetaan myös ainakin Merri Vikin Lotta-kirjoissa (esim. Yhtä hulinaa, Lotta!) Islantilaiset ovat osanneet yhdistää suklaan ja lakun samaan satsiin, eikä kyse ole mistään kaakaotäytteestä lakussa vaan kunnon suklaasta.

Myös islantilaiset itse ymmärtävät miten merkittävästä innovaatiosta on kyse, ainakin jos uskomme Ragnar Egillsonia, joka kirjoittaa kesäkuun 2003 Grapevine-lehdessä:

Iceland´s brightest moment was, no doubt, when we discovered the combination of chocolate and liquorice. On their own they are fine, but together, the experience is truly mindblowing. "Draumur" and "Kúlu-súkk" are excellent examples of this beautiful tradition. I am convinced that this is what Iceland will go down in history for.

Islantilainen suklaa on aika mutkatonta ja simppeliä, juuri sopivaa lakun kanssa nautittavaksi siis. Minulla on kaksi suosikkia, joista on vaikea valita. Yksin nautittavaksi sopinee parhaiten lakusuklaapatukka Lakkrísdraumur, jonka Ragnarkin mainitsee. Jaettavaksi käy paremmin pussi: saatavilla on monenlaista yhdistelmää, mutta oma suosikkini pussiosastolta on varmasti Nói Síríuksen Nóa lakkrís sprengjur: salmiakkista lakua maitosuklaakuorrutuksella.

Tiedän, mitä aion ostaa heti lentokentältä, kun seuraavan kerran matkustan Islantiin.

Beatles-manifesti

Luin juuri Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifestin. Teos muistutti minua paikoin Mikael Niemen romaanista Populaarimusiikkia Vittulajänkältä, ehkä aihepiiriltään. Pääosassa ovat nuoret pienet pojat ja heidän elämänsä, johon kuuluvat koulu, tytöt ja rock. Eletään 60-lukua ja rankinta Beatles-huumaa. Siinä missä Niemi kuvaa henkilöidensä elämää välillä varsin rankastikin, säästää Einar Már lukijaansa, vaikka kaikenlaista kiellettyä tietysti kokeillaankin.

Kirjan henkilöihin haluaa suhtautua jotenkin hellävaraisesti ja hoivaten. Luin päähenkilön, nuoren Jóhannin, varsin turvattomaksi pojaksi, joka ajautuu kaikenlaisiin ikävyyksiin niin kuin nuoret pojat niin monessa romaanissa kautta aikojen ovat ajatuneet. En tiedä, minkä takia pohdin niin paljon pojan nimenomaan ajautumista erilaisiin hankaliin tilanteisiin ja outoihin ratkaisuihin: eihän lapsen kuulukaan olla harkitsevainen. Minulle teoksesta paistoi läpi jonkinlainen aikuisen turvan ja läsnäolon puute: aikuisia on, mutta he ovat usein joko humalassa, töissä tai tyhmiä opettajia.

Ehkä tunne ajatumisesta ja ajelehtimisesta johtui minäkertojan jossain määrin lakonisesta tyylistä. Ja siitä, että teoksen rakenne synnyttää mielikuvan tapahtumien irrallisuudesta. Ei ole niin, etteikö teoksesta voisi hahmottaa juonta, mutta se, että luvut ovat hyvin lyhyitä - usein vain kahden kolmen sivun mittaisia - synnyttää mielikuvan katkonaisesta ja välähdyksenomaisesta kerronnasta.

Toisaalta kertoja on joskus myös ristiriitainen ja epäselvä, päättämätön ja epävarma.

Minulla ei ollut sinänsä mitään kotiin menemistä vastaan. Eikö sanonta kuulu: Oma koti kullan kallis? Allekirjoitan sen täysin. Tosin myös uskon, että tyhmä on se, joka kotona nyhjöttää.

Ihan kuin olisi paras sekä mennä että olla menemättä. Sillä tavoin kaikki on ristiriitaista. Sen vuoksi kukaan ei ole oikeassa, paitsi tietysti rehtori Herbert. Mutta jos hän on oikeassa, hän on myös väärässä, niin se vain on.

Kerrontaan kannattaa yleensäkin kiinnittää huomiota: kertoja on tietoinen omasta fiktiivisyydestään ja riippuvuudestaan kirjailijaan. Heti alussa se on hyvin tietoinen itsestään, ja myöhemmin teoksessa on ikään kuin halkeamia, joissa tuo metafiktiivisyys nousee pintaan: kertoja viittaa aiemmille sivuilla ja tuo ilmi omaa kerrontaprosessiaan. Esimerkiksi luku Helsinki on kaunis kaupunki alkaa:

Mutta se siitä, sillä aioin kertoa sunnuntaiajelusta, kun yhtäkkiä muistin vanhan Sísín. Hän vain ilmestyi näyttämölle kuten Óli ja Rebbi silloin, kun olin kertomassa Jónista.

Kappale yksi on nimensä mukaisesti: "Johdanto jossa kertoja muistelee elämäänsä." Vaikka minäkertoja kertookin itsensä jotenkin kirjailijan alaisuuteen - valittaa mm. tarinan henkilöiden oikeuksien puutteista - ymmärtää hän kuitenkin myös oman arvonsa.

Täällä ei tapahdu mitään ennen kuin minä tulen paikalle.

Teksti ilman kertojaa on mahdoton. Siksi onkin niin hauskaa, että postmoderni kirjallisuus haluaa kysymyksellä leikitellä.

Einar Már Guðmundssonilta aion lukea muutakin.

Seuraava reissu osa 3

On aika noloa suunnitella matkaa tässä vaiheessa, kun tietää, että saa vielä ainakin puolitoista vuotta odottaa ennen kuin pääsee kokeilemaan sen onnistumista. No ehkä joku muu ehtii ennen sitä...

Reitti on suunniteltu sillä oletuksella, että laiva- ja lentoaikataulut pysyvät samanlaisena, mikä onkin kai aika todennäköistä. Viilata toki voi sitten, kun se on ajankohtaisempaa. Käytännössä reitti on samankaltainen kuin se, jota suunnittelin jokin aika sitten. Reitti keskittyy siis lähinnä Islannin pohjoisosiin: tässä vain kierretään idästä länteen eikä toisinpäin kuten edellisessä.

sunnuntai
Lento Helsingistä Kööpenhaminan kautta Tórshavniin Färsaarille (yöpyminen hostellissa)
maanantai
Färsaarilla (yö hostellissa)
tiistai
Färsaarilla (yö hostellissa)
keskiviikko
Lähtö Tórshavnista kello 15.30 (yö laivalla)
torstai
Tulo aamulla Seyðisfjörðuriin (yö hostellissa)
perjantai
Bussilla Egilsstaðiriin, josta vuokrataan auto ja jatketaan matkaa (yö Mývatnin seudulla)
lauantai
Mývatn (yö Mývatnin seudulla)
sunnuntai
Ajetaan Akureyriin (yö Akureyrin hostellissa)
maanantai
Akureyri (yö Akureyrin hostellissa)
tiistai
Ajetaan Länsivuonoille (yö Korpudalurin hostellissa)
keskiviikko
Länsivuonot (yö Korpudalurin hostellissa)
torstai
Snæfellsnes (yö Grundarfjörðurin hostellissa)
perjantai
Ajetaan Reykjavíkiin ja luovutetaan auto (yö hostellissa)
lauantai
Reykjavík (yö hostellissa)
sunnuntai
Reykjavík (yö hostellissa)
maanantai
Lento Suomeen

Jos reissun haluaa kutistaa kahteen viikkoon, on monta sellaista kohtaa, josta päivän voi nipistää (esim. Mývatn, Akureyri, Snæfellsnes, Reykjavík). Sikäli maanantaipaluu on kuitenkin sunnuntaita parempi, että Icelandairilla on ollut tapana lentää suoraan Suomeen maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina.

Tästä suunnitelmasta paljastuu paitsi se, mikä on jäänyt kokematta (Snæfellsnesin niemi osittain ja Länsivuonot kokonaan) myös se, mihin ihastuimme. Mývatnin alueella on vielä paljon nähtävää ja ainakin kylpylään haluan uudestaan. Akureyri taas oli niin ihana, ettei sitä voi ohittaa. Reykjavíkissa meillä on museoita ja muitakin must-nähtävyyksiä rästissä.

Lofsöngur

Toisin kuin etelän serkkujen kanssa jakamamme saksalainen juomalaulu, Islannin kansallislaulu suorastaan syntyi kansallislauluksi. Hymni kirjoitettiin ylistämään Islannin tuhatvuotista taipaletta ja sen tekoon osallistuivat rakastettu runoilijapastori Matthías Jochumsson ja ensimmäinen islantilainen ammattimuusikko Sveinbjörn Sveinbjörnsson. Kun sanat olivat piispan määräämän juhlapsalmin inspiroimat ja päivää kruunasi silloin tanskalaisen Islannin asemaa parantavan perustuslain julkistaminen, ei ole ihme että hymnistä tuli epävirallinen - ja myöhemmin myös virallinen - kansallislaulu.

Musiikissa kuuluu 1800-luvun loppupuolen kansallisromantiikka. Surumielisellä mahtipontisuudellaan se herättää ylpeyden tunnetta ja kirvottaa kyyneltä silmäkulmaan. Ei ole kuitenkaan ihme, ettei sävel ole jäänyt kansainvälisistä urheilukilpailuista mieleen. Paitsi että esim. islantilaisia olympiavoittajia on varsin vähän (en löytänyt yhtään), on kansallislaulu aika haasteellinen. Se ei kuulemma islantilaisia hidasta, mutta miten on... Kansallislaulun versiointi on Islannissa rikos, mutta kuinkahan usein teos onnistutaan yhteislaulamaan ilman omaa sovitusta? ;-)

Oi Jumala sä Islannin!
Me sulle nyt laulamme kiitosta näin:
miespolvista aina miespolvihin
virret soi sua päin ylistäin.
Yksi päivä sun eessäsivuostuhat on,
ja vuostuhat päivä on vain.
Mut' keskellä kansojen kohtalon
sä suojelet Islannin ain.
Tuhat vuottakin yksi päivä on!
Mut' keskellä kansojen kohtalon
sä suojelet Islannin ain!

Suomentanut: M.Korpilahti

Lähde: Prime Minister's Office

Seuraava reissu osa 2

Suunnittelin tässä taannoin seuraavaa Islannin-matkaa. Tänään mietin sitä mahdollisuutta, että kääntäisi reitin kuitenkin toisinpäin. Färsaarilla voisi olla haluamansa ajan, jos sinne lentäisi Köpiksestä. Sieltä voisi matkata laivalla itäiseen Islanniin, josta taas kuljettaisiin vuokraautolla pohjoisen kautta Reykjavíkin. Tällöin tietysti Bergen jäisi pois ja laivamatkustamista olisi vain 15 tuntia, mutta se voi olla ihan hyväkin juttu. Ja Bergeniin kannattaa ehdottomasti tehdä joskus oma reissu.

Emotional landscapes

Björk on ehkä Islannin tunnetuin poppistara. Ei toki ainoa: Islanti tunnetaan myös Sígur Rósista, oman panoksensa on antanut ihastuttava Silvia Night (ks. myös tämä kuuluisa show) ja nykyään tähtitaivasta vahvistaa myös Damon Albarn, joka pitää suosittua kuppilaa Reykjavíkissa Laugavegurin poikkikadulla.

Björk oli ehtinyt jo niittää mainetta Sugarcubes-yhtyeellään, kun soololevy Debyt vuonna 1993 räjäytti pankin. Söpöä laulajassa oli islantilainen aksentti, joka ylläpiti samanlaista eksoottista vaikutelmaa kuin ulkonäkökin. Minä olin aika nuori. Tykkäsin Björkistä, vaikka en oikein osannut laulajaa lokeroida, jotta olisin voinut päättää, soopiiko tällaisen musiikin diggailu omaan identiteettiini. Esikoislevyn ostinkin vasta tänä vuonna.

Yläastevuosinani musiikin tahdissa ihmeteltiin ihmisen outoa käyttäytymistä (Human Behaviour) ja leikittiin kuollutta (Play Dead). Lukiossa oli angsti, ja sitä halusi olla kokonainen armeija (Army of Me). Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Jóga, joka soi siinä kohtaa elämäni soundtrackissa, kun tuskailen bussilakon ja lumisateen saartamana itähelsinkiläisessä soluasunnossa. Jóga on itsestäänselvyys, rakastanhan mahtipontisuutta.

Björk-fanit joutuvat varmasti pyörimään sängyissään, koska yritän kuvailla musiikkia, mutta henkilökohtaisiin kokemuksiin minulla lienee oikeus, vaikka ymmärränkin, että tähti on vaihtanut monta kertaa suuntaa. Minusta Björkin musiikissa on jotain lapsekasta (vältän sanaa lapsellista, koska se ei ole tässä oikein osuva) ja absurdia. Lauluääni on samanaikaisesti kaunis ja ruma: laulu on hentoa ja huutavaa, kirkasta ja käheää.

Sanoitukset ovat jossain määrin postmoderneja, jos niitä nyt voi määritellä. Ne ovat välillä avoimen pinnallisia ja samalla kuitenkin syvällisiä. Niissäkin on jotain lapsenomaista.

all the modern things
like cars and such
have always existed

they've just been waiting
in a mountain
for the right moment
and listening to the
irritating noises
of dinosaurs (The Modern things)

Sanoituksissa maailma kääntyy päälaelleen: eläimet ihmettelevät ihmisen tunnemaailmaa, koneet saavat inhimillisiä ominaisuuksia. Tekstit ovat pullollaan kiinnostavia kielikuvia ja näkökulmia. Joskus lauletaan arkisemmista ja tutummista asioista:

Since I
met you
this small town
hasn't got room
for my big feelings
(Violently Happy)

Toisaalta tylsää, toisaalta avartavaa on se, että Björk taustoittaa sanoituksia nettisivuillaan. Taustoja kannattaa toki lukea, mutta ainakin itse nautin kappaleiden tulkitsemisesta ensin itse ilman vihjeitä. Jógasta Björk kertoo:

I was doing a lot of experimenting with beats trying to make them sound volcanic. With this song, I really had a sort of National Anthem in mind. Not the National Anthem but certain classic Icelandic songs - very romantic, very proud.

Tottakai olisin halunnut kuulla itse kappaleen vulkaanisuuden, mutta en kuullut. Kiinnitin omassa tulkinnassani huomiota siihen, että Jóga muodostuu kerroksista. Jokaisen säkeistön jälkeen tulee jotakin uutta, jotakin lisää. Kerrokset - sello, viulut, basso, biitti - tuntuvat toisistaan irrallisilta, mutta ne kuitenkin muodostavat henkeäsalpaavan polyfonisen kokonaisuuden, joka kasvaa kohti huippuaan, eräänlaista hätätilaa: the state of emergency. Sanat eivät ole Björkin, mutta niiden tuomat merkitykset tekevät laulusta kiinnostavamman, ja ainakin minulle vaikeamman selättää.

Kun etsii, voi kappaleesta löytää islantilaisen maaperän: sen räjähdysvoiman ja laavakerrokset. Kannattaa käydä katsomassa myös video, vaikkakaan kyseessä ei ole täysin sama biisi kuin levyllä. Videon musiikissa kappaleen kasvaminen ja kehittyminen (jotain samaa kuin Ravelin Bolerossa) vesittyy.

Suhteeni Björkiin viileni Lars von Trierin elokuvan myötä. Islanti-innostus on tuonut musiikin minulle takaisin, aikeissani on tutustua myös uudempaan tuotantoon paremmin. Islannintuliaisina tuotu Greatest hits -levy on kovassa käytössä. Björkin musiikista huokuu lämmin suhde Islantiin. Seuraavalla reissulla aionkin kokeilla, miltä kuulostaa Jóga laavakenttien keskellä: miten kohtaa maisema ja mielen maisema.

Sininen hetki

Ajelimme jossakin Pohjois-Islannissa vuonomaisemissa, kun taivaansininen sumu osui kohdallemme. Se nousi mereltä ja erottui sinisestä taivaasta ensin juuri ja juuri, hämmennystä aiheuttaen: mikä tuo on? Sitten selkeämmin, helmiäisenä, toistaen taivaan vaaleaa sineä.


Sumun kanssa nousi tuuli. Yritin napata rantautuvan puuskan kameraani, mutta en onnistunut kovinkaan kummoisesti. Lämpötila tipahti parissa minuutissa kymmenellä asteella ja sumu saartoi kulkupelimme. Tuulen riepotellessa meitä ja usvariekaleita, saimme välillä näkymän vuonon toiselle rannalle. Siellä paistoi aurinko.

Hunter

If travel is searching
and home what's been found
I'm not stopping

I'm going hunting
I'm the hunter
I'll bring back the goods
but I don't know when

I thought I could organise freedom
how Scandinavian of me
you sussed it out, didn't you?

You could smell it
so you left me on my own
to complete the mission
now I'm leaving it all behind
I'm going hunting : I'm the hunter

(You just didn't know me)

Björk



Jos matka on etsintää
ja koti mitä on löytynyt
en pysähdy

Menen metsälle
olen metsästäjä
palaan saaliin kanssa
mutten tiedä koska

Luulin, että voisin järjestää vapautta
olinpa skandinaavinen
tajusit sen, eikö niin?

Sen saattoi haistaa
joten annoit minun olla
ja suorittaa tehtävän
nyt annan sen olla.
Menen metsälle: olen metsästäjä

(Et vain tuntenut minua)

Seuraava reissu

Ei kai saisi vielä alkaa suunnitella seuraavaa Islannin matkaa. Mutta olen alkanut. Ajankohdasta ei tietenkään ole vielä tietoa, rahaakin täytyy saada säästettyä. Annan kuitenkin itselleni luvan unelmoida. Ehkä vuonna 2008...

Olen surffaillut Smyril-linen sivuilla. Laivayhtiö kuljettaa matkustajia paitsi Islantiin myös Färsaarille. Joko nettisivut, hinnastot ja aikataulut ovat sekavia tai minun ymmärrykseni on vajaa: on kovin vaikea saada selkoa, mitä matkat oikeasti maksavat. (Jos ymmärrän oikein, yhden ihmisen matka (ja makuupaikka) ilman autoa esimerkiksi Bergenistä Tórshavniin maksaa 110 euroa. Minusta se ei ole kovin paljon, joten epäilyttää.)

Tällä hetkellä unelmamatkani olisi seuraavanlainen. Lennämme Keflavíkiin, josta otamme bussin Reykjavíkiin. Siellä asumme joko tutussa hostellissa tai jossakin edullisessa paikassa lähempänä keskustaa. Reykjavíkissä voisi vierähtää muutama päivä, aika paljon nähtävää jäi näkemättä. Jos aikaa täytyy säästää, voi pääkaupunkipysähdystä toki lyhentääkin. Sinne voi mennä jollakin eri reissulla pitemmäksi aikaa.

Reykjavíkistä lähtiessä vuokrattaisiin auto, jolla huristeltaisiin kohti länsivuonoja. Jos tuntuu, että tarvetta on, voisi kiertää Snæfellsnesin niemen kautta. Viimeksi alue jäi nimittäin osin näkemättä. Sopiva majapaikka olisi varmaankin Grundarfjörðurissa.

Länsivuonoilla pidettäisiin majaa
Korpudalurissa. Jos kunto on hyvä, voisimme käyttää päivän patikointiin ja viipyä hostellissa toisenkin yön.

Länsivuonoilta jatkettaisiin matkaa Akureyriin; Islannin toiseksi suurin kaupunki on aivan ihana. Akureyrin jälkeen ajettaisiin Mývatnin seudulle, ehkä kahdeksi yöksi, kuten viimeksikin. Alueella on niin paljon nähtävää, ettei viikossakaan takuulla kyllästyisi. Sieltä jatkaisimme Seyðisfjörðuriin, boheemiin pikkukylään, josta laivat lähtevät. Auto pitäisi tietysti jättää Egilsstaðiriin. (Oletan, että laivaliikenteen vuoksi myös bussiliikenne toimii.)

Laivalla matkustettaisiin Färsaarille. Matka Tórshavniin kestää kai noin 15 tuntia. Laiva-aikataulujen vuoksi Färsaarten pysähdys kestää kolme päivää, mutta tuskinpa se haittaa. Toinen vaihtoehto on piipahtaa muutamaksi tunniksi, joka taas on aivan liian vähän. Tórshavnista matka jatkuu laivalla Bergeniin, tähän menee aikaa reilu vuorokausi.


Koska Bergen on niin viehättävä (kuva kesältä 2004), oltaisiin siellä ainakin yksi yö. Ihanteellisinta olisi matkustaa sieltä Osloon ja nähdä junarata: matka on nähtävyys, joka meillä on kokematta. Oslosta voisi sitten jo lentää Suomeen.

Tiivistettynä reitti ja aikataulu olisi siis seuraavanlainen:
1. yö Reykjavík
2. yö Reykjavík
3. yö Reykjavík
4. yö Grundarfjörður
5. yö Korpudalur
6. yö Korpudalur
7. yö Akureyri
8. yö Myvatn
9. yö Myvatn (laiva-aikatauluista riippuen)
10. yö laivassa
11. yö Färsaaret
12. yö Färsaaret
13. yö Färsaaret
14. yö laivassa
15. yö Bergen

Sekin on vaihtoehto, että lentää Färsaarilta Tanskan kautta Suomeen ja jättää Norjan kokonaan väliin. Tällöin aikaa menisi pari päivää vähemmän, ja rahaakin säästyisi.

Tietysti tämä on vain yksi reissu. Landmannalaugarkin pitäisi joskus nähdä. Ja jos vanhemmat ovat kiinnostuneet islanninmatkasta, kannattaa heitä varten suunnitella ihan oma setti.

Skyriä on kaivattu blogissamme jo http://islanti.blogspot.com/2006/07/skyrin-jljill_17.html aikaisemmin. Islannin ruoka ansaitsee tulla muistelluksi laajemminkin, vaikkakin skyr oli oikeasta ruuasta eniten osa arkeamme.

Juhannuksena nautimme kolmen ruokalajin illallisen Seyðisfjorðurissa Hotel Aldanin http://www.simnet.is/aldanhf/Restaurant/Restaurant_en.html ravintolassa. Ruoka oli mainioita, Impi voisi löytää siitä jotain kuviakin. Erityisesti mieleen jäivät ravintolan herttaiset tarjoilijat hienostuneine homomaneereineen. Söpöä oli se, miten kyselivät ruuan maistumisesta ja vaikuttivat ilahtuneilta, kun vakuuttelimme, että hyvää on. Ravintolassa ei ollut pöytäliinoja ja puupöytiin jämähtäneet punaviiniläikät toivat rosoista ja boheemia tunnelmaa, mikä sopii hyvin Seyðisfjorðurin tyyliin.

Syntymäpäivääni 25. kesäkuuta juhlistimme perinteisellä islantilaisella lihakeitolla. Keitto oli maultaan aika suomalaistyyppistä, ihan hyvää. Lihan mureus teki sopasta älyttömän hyvää. Kävin hakemassa lisää, ja kokki vaikutti ilahtuneelta. Keiton ohella söimme hverabrauðia (hot spring bread). Kyseessä on varsin tumma, lievästi makea leipä, joka ulkonäöltään muistuttaa esimerkiksi Realia. Päällä oli rutkasti voita ja savulohta. Hyvää. Joissakin paikoissa hverabrauðia kutsuttiin nimellä geysir bread. Ehkä kyseessä on turisteille keksitty termi?

Erinomainen ruokakokemus oli Café Vogafjós, jossa kahvittelijat ja ruokaijat saivat nauttia lehmien seurasta.

... jatkan joskus jos jatkan

Víkin hiekkaranta

Meillä oli onni osua Víkiin aurinkoisena päivänä. Saatoimme upottaa varpaat vulkaaniseen hiekkaan - joka tosiaan tuntui ihan tavalliselta hiekalta, vaikka olikin mustaa - ja istua katsellen pilareiksi jähmettyneitä peikkoja (mitäs muutakaan) ja rantautuvia aaltoja.


Meri on minulle niin eksoottinen ja pelottava elementti, että voisin istua rannalla (ja kuvata) tuntikausia.

Islantilaiset Pohjois-Amerikassa

Bostonin kunniaksi vähän islantilaisista Pohjois-Amerikassa.
Kaikki kai jo tietävätkin, ettei Kolumbus ensimmäisenä eurooppalaisena löytänyt Amerikkaa, vaan että viikingeillä oli ollut siellä asutusta vuosisatoja ennen kuin Kolumbus erehtyi luulemaan uutta mannerta Intiaksi. Mutta mikä on islantilaisten anti Amerikan sulatusuunille, joka 1800- ja 1900-luvuilla houkutteli ihmisiä Euroopan eri kolkista aloittamaan uutta, uljaampaa elämää lännessä?

Islantilaisten muuttoaalto uuteen maailmaan alkoi myöhemmin kuin muualta Skandinaviasta - vasta 1800-luvun loppuvuosikymmeninä - ja tyrehtyi maan itsenäistyessä 1918 (.). Pontimet muuttoon olivat samankaltaiset kuin monilla muillakin eurooppalaisilla: maaseudun elinolosuhteiden heikkeneminen. 1800-luvulla Islantia piinasivat eläinten tautiepidemiat, tulivuorenpurkaukset ja nälänhätä. (.)



Arvioidaan että islantilaisia muutti Yhdysvaltoihin 10-15 tuhatta. Monet islantilaiset merkittiin kirjoihin tanskalaisina, mikä hankaloittaa arvion tekemistä. (.) Nykyään islantilaista alkuperää olevia kansalaisia lasketaan Yhdysvalloissa olevan 42,716 kappaletta. Määrä ei ole häävi yli 281 miljoonan asukkaan maassa. Vertailuksi voi todeta, että suomalaista alkuperää on peräti 0,2% väestöstä (623,573). Pohjois-Dakotassa kuitenkin yltää islantilaisten osuus väestöstä 0,5%:iin. Muita islantilaiskeskittyimiä löytyy Washingtonin, Kalifornian, Utahin ja Minnesotan osavaltioista. (.)

Myös Kanada sai osansa islantilaisista. Löytyypä Manitobasta Uusi Islantikin. Vaikuttaa siltä että jos haluaa etsiä Islantia Pohjois-Amerikan heinäsuovasta, kannattaa suunnata Gimliin.

Tämä Boston on tunnettua irkkualuetta, mutta löytyypä täältäkin hyppysellinen (769) islantilaista alkuperää olevia asukkaita.

Mikä siellä oli perseestä? osa 2

Islannissa on kaksi ikävää asiaa, joista haluaisin päästä eroon. Nimittäin ärsyttävät itikat ja ranskalaisturistit. Molemmissa saattaa olla hyvätkin puolensa: Myönnän että itikat ovat tärkeää ruokaa Islannin ihanille linnuille. Ranskalaisetkin ovat saaneet aikaan maailmassa kaikenlaista mukavaakin; jostain syystä Ranska lähettää kuitenkin rasittavimmat kansalaisensa kesälomalle Islantiin.

Itikoiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Etukäteen tiesin, että Mývatn-järvi, jonka lähistöllä vietimme kaksi päivää, kääntyy suomeksi hyttysjärveksi. Jotenkin ajattelin kuitenkin, että pohjoissuomalaisen taustani vuoksi hyttyset ovat niin tuttuja, ettei muutama itikka minua häiritse, vaikka vähän haukkaisikin. Kuvittelin, että hyttyshatut ovat kokemattomampia kaupunkilaisia varten.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että olin väärässä. Pahan kerran.

Eteläisessä ja itäisessä Islannissa ötökät eivät vaivanneet. Yllätys oli hurja, kun astuimme ulos autosta hieman pohjoisempana. Tarkoitus oli ihailla Euroopan vesivoimaltaan suurinta putousta Dettifossia. Alue oli täynnä ärsyttäviä ötökkäparvia, jotka pörräsivät pään ympärillä ja purivat jalkoihin isoja paukamia. Ne tunkivat silmiin, suuhun, nenään ja korviin. Ja tottakai ne halusivat mukaan myös valokuviin.

Suomessa olen onnistunut kehittämään jonkinlaista immuniteettiä hyttysiä vastaan, mutta Islannissa olin täysin suojaton. Dettifossilla lähinnä kirosin ötököiden ärsyttävää tapaa tunkea joka paikkaan. Mývatnin jälkeen kirosin kutisevia jalkojani. Kutina olisi ollut kokonaisvaltaisempaa ellemme olisi hankkineet hyttysmyssyjä Mývatnin patikoita varten.

Joissakin turistioppaissa varoitetaan ötököistä. Ranskalaisturisteista ei varoiteta missään. Minä, joka olen tavallinen hitaasti lämpiävä suomalainen, osaan jo vanhastaan varoa amerikkalaisia, koska ei koe oloani mukavaksi kovin extrovertissä seurassa. Ranskalaisia en osannut varoa.

Ranskalaisseurueet, joihin törmäsimme, olivat valitettavasti kovaäänisiä, epäkohteliaita, töykeitä ja ajattelemattomia. He eivät tervehtineet takaisin, kun heitä tervehdittiin. He keskustelivat majatalon aamiaisella huutamalla pöytämme yli toiseen pöytään. Kaikkialla ranskalaisturistit antoivat itsestään välinpitämättömän ja ylimielisen kuvan.

Minulle on kerrottu, että yleensä ranskalaiset ovat oikein mukavia ja viehättäviä ihmisiä. Itse asiassa en muista, että minulla olisi aikaisemmin ollut erityisesti pahaa sanottavaa ranskalaisista omienkaan kokemusten perusteella. Onkin syytä epäillä, että Islannin matkoja markkinoidaan Ranskassa harvinaisen rasittavalle väelle. Tai sitten meillä oli vain todella huono tuuri.

Luonnon rauhassa ranskalaisten metelöinti unohtuu. Ötököiden puremat lääkitään parhaiten kuumassa lähteessä. Se, mikä Islannissa mättää, sen Islanti maksaa onneksi takaisin. Korkojen kanssa.

Mitä kaikki maksoi?

Islannissa pärjää vähemmälläkin rahalla, mutta me halusimme tehdä PALJON. Olen halunnut vältellä totaalista tilinpäätöstä, koska olen tiedostanut, että matkaan on mennyt rahaa aika reilusti. Itseni vuoksi en ole siitä pahoillani, yksikään lantti ei mennyt hukkaan. Minut on kuitenkin kasvatettu säästäväiseksi, minkä vuoksi olen helposti puolustuskannalla tällaisen reissun jälkeen.

Kahden viikon seikkailuun minulla paloi rahaa noin 2850 euroa. Matkustukseen ja majapaikkoihin meni 1150 euroa, loput 1700 kului kaiken tekemiseen. Haluan kuitenkin korostaa, että koimme kaikenlaista: ratsastimme laavakentillä, teimme valasretken, lensimme pienlentokoneella jäätiköiden ja tulivuorien yllä, söimme kolmen ruokalajin illallisen juhannuksen kunniaksi, kävimme useissa museoissa ja ostimme matkamuistoja (mm. ihanat islantilaisneuleet).

Emme siis säästäneet.

Ruokaa kokkailimme välillä itse, välillä ruokailtiin kuppiloissa. Aamupalat laitettiin yleensä itse hostelleissa. Menu koostui kahvista, puurosta ja paahtoleivästä. Päivällä oli mukava nauttia eväistä, Islanti on täynnä mukavia eväänsyöntipaikkoja!

Tie tää

Syyskuun Gloriassa on juttu Mercedeksen uudesta "luksusluokan katumaasturista", jostakin periamerikkalaisesta perheautosta, jonka markkinointiin on panostettu ilmeisesti kutsumalla toimittajia koeajolle Islantiin. Jotenkin nolotti Glorian puolesta, joka on ollut suosikkini naistenlehdistä. Täysin häpeilemättä toimittaja antoi autojätin liittää itseensä Islannin ominaisuuksia. Kyllähän se Mercedes-Benzille sopii, että Islannin ylväys ja eksoottisuus yhdistetään automerkin "uusimpaan ylpeyteen".

Luettuani jutun mietin, kirjoittaisinko itse samanlaisen puffin, jos sen avulla pääsisin Islantiin. Luultavasti.

Sorateistä Gloria kirjoittaa: "Tie muistuttaa kotoista mökkitietä, mutta auto kulkee yhtä äänettömästi kuin asfaltilla. Tarkkuutta vaativat vain verkkaan tietä ylittävät lampaat." Suloiset lammasperheet ilahduttivat meidänkin matkaamme. Niitä nähdessä on mukavakin hiljentää ja seurata kuinka emot ohjaavat karitsojaan. Olennaista on muistaa odottaa, että koko perhe on ylittänyt tien. Muuten hätäinen pienokainen saattaa hypätä auton alle. Kuva on Islannin päätieltä (1).

Lampaiden lisäksi tien varsilla varoitettiin linnuista. Ne saattoivatkin toisinaan lennellä autoilun kannalta turhan matalalla ja syöksyillä tielle. Toisenlaisiakin lintukohtaamisia oli.

Tiet eivät olleet yleensä samalla tavalla pelottavia kuin vaikkapa joskus Norjassa. Korkeammallakin tiet ovat leveitä, ja ohittamaan mahtuu. Pikku-Yariksen ulottumattomissa olleista vuoristoteistä emme tietenkään voi sanoa paljon mitään, vielä. Vaikka tiet eivät kamalia olleet missään paikassa, tunnustan, että toisinaan huimasi.

Ihaninta koko maisemassa oli se, kun näki kauas. Rakastin Islannissa sitä, että oli tilaa katsoa. Aina ei toki ollut.

Kun nyt teistä puhutaan: Suomen kielen tietää-verbi tulee sanasta tie. Sen alkumerkitys onkin lähellä ´tielle opastamista´tai ´tien löytämistä´.

Matkailua ja sen avulla oppimista arvostetaan. Kollegani on parhaillaan kiertämässä maailmaa ympäri. Työpaikalla vitsailin, etten haluaisi lähteä moiselle matkalle, koska pitäisi käydä niin monessa maassa, joka ei ole Islanti. Hämmästyin reaktiota, jonka sain aikaan. Monet koittivat äidillisesti ja isällisesti neuvoa, että on hyvä nähdä vähän muutakin.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja siksi sanon nyt: olen käynyt muuallakin. En ole ehkä reissannut viime vuosina kovin aktiivisesti, koska rahatilanne on ollut mikä on ollut. Islanti on ensimmäinen maa, johon rakastuin, vaikka onkin paljon sellaisia paikkoja, joista pidän todella paljon. Moniin maihin haluan takaisin, ehdottomasti. Nousen vastustamaan listoja siitä, kuinka monessa maassa kukin on käynyt (15?). Kyllä samaan maahan täytyy saada palata moneenkin kertaan, tuskin kahdessa viikossa pääsee kiinni tietämiseen. (Oikeasti aion käydä kyllä myös muualla kuin Islannissa, jo miehenikin vaatimuksesta.)

Matkustaminen on luultavasti aina kartuttanut yksilön tietomäärää, vaikkei se missään nimessä ole välttämättä lisännyt ns. asiallista tietoa. Matkakuvaukset ja -kertomukset ovat perinteisesti olleet omiaan lisäämään kulttuurienvälisiä ennakkoluuloja. Onhan niihin liittynyt paikallisten omituisten tapojen ihmettelyä tai vääränlaista ihailua. Marokon reissulla (lapsena) opin suhtautumaan islamiin hieman pelokkaasti, vaikka marokkolainen kulttuuri sinänsä viehätti minua.

Laavaunelmia on yhdenlainen matkakertomus. 2000-luvun ihmisellä on huomattavasti kehittyneemmät tekstitaidot kuin taviksella sata vuotta sitten. Tajuan kuitenkin, että toisinaan olisi hyvä miettiä, kenen etu on, että lähden mukaan siihen diskurssiin, jossa ihannoidaan islantilaisten alkoholitottumuksia. Tai onko oikein nostaa maa ja kansakunta tällä tavalla jalustalle.

Islannin teillä oppii, muutakin kuin varomaan lampaita ja lintuja. Tie tää -prosessi on kuitenkin kesken, sitä haluan korostaa. Uskon, että vastarakastuneen höpinöihin tulee enemmän järkeä ja syvyyttä, kun suhde kehittyy. Aion antaa sen kehittyä.

Ja islannin oppikirja on ostettu.

Islannin unet

Islannissa on jonkin verran edullisia ja ilmaisiakin leirintäpaikkoja. Alkuasukkaat itsekin harrastelevat jonkun verran viikonloppuretkeilyä luonnon helmassa. Sellaisia nähtävyyspaikkoja kuin Thórsmörk tai Skaftafell kansoittavat ulkomaalaisten turistien lisäksi myös islantilaiset perheet ja kaveriporukat.

Me emme telttailleet, vaikka sekin on epäilemättä jollakin islanninreissulla edessä. Ainakin, jos aiomme tehdä vaellusretkiä. Jotkin aivan rannikon telttailupaikat saavat kyllä jäädä kokematta, mereltä puhaltava tuuli ei välttämättä kutsu pystyttämään leiriä.

Valitsimme yöpaikoiksemme hostelleja, jotka muuten Islannissa ovat oikein siistejä ja mukavia. Ne ovat pitkälti aikuisväestön suosiossa (tai sitten Islanti on). Monissa paikoissa tunsimme olomme kovin nuoreksi, mikä ei haitannut ollenkaan. Reykjavík on tietysti tässä poikkeus: siellä riitti nuorempaa porukkaa (myös niitä kitaraa mukana kantavia soittajapoikia, joihin aina välillä reissuissa törmää, kai).

Hintatasoltaan hostellit saattavat tuntua aika kalliilta: 4500 kruunua oli yleinen hinta kahden hengen huoneesta. Kruunun kurssin heikentymisen vuoksi lopullinen hinta tuntui kuitenkin sopivalta. Kaksi yötä olimme jonkinlaisessa "maatilamajoituksessa", joka oli pienoinen pettymys. Ihan mukava paikka se oli, muttei ollenkaan hintansa väärti. Varsinkaan kun majoitus (9980 kruunua yöltä, maksuhetkellä 134 euroa) piti maksaa etukäteen, jolloin kruunukin oli kalliimpi.

Lopulta hintaa yöpymisille kertyi yhteensä 961 euroa. Summa kattaa kahden hengen kahden viikon unet. Loppuhinta on reilut sata euroa vähemmän kuin budjetoimme, sen verran kurssimuutos paransi tilannetta.

Hostelleista muuten täytyy ehdottomasti suositella tätä idän helmeä.

Mitäs se ajelu sitten maksoikaan...

Auton vuokra Budgetista: 420 e
Bensat: n. 250 e

Autovuokraamo oli ehdottomasti halvin löytämämme. Auto pienimmästä luokasta. Emme ostaneet lisävakuutusta. Voi kuulostaa oudolta, kun aina toitotetaan maksimivakuuttamisesta, mutta laskeskelin, että todennäköisin onnettomuus johtuu siitä, että huristan jonkun eläimen päälle tai kivi paiskautuu ikkunaan, eikä vahvistettukaan vakuutus olisi moisia korvannut.

Jos löysin kaikki bensakuitit, summa on tosiaan tuossa. Litrahinta oli siinä 128 Kr kieppeillä eli 1,43 e. Ei siis mitään hirveen poikkeuksellista. Bensan kulutus oli luonnollisestikin ylämäessä reippaampaa kuin alamäessä, jolloin saattoi huristella vapaalla.

Islanti harrastuttaa

Sitä tekeekö Islanti hartaaksi tai missä paikoissa Islannissa voi kokea hartautta täytyy pohtia joku toinen kerta. Tänään tarkoitukseni oli kertoa uudesta, Islannin kirvoittamasta harrastuksestani. Aloitin nimittäin maanantaina ratsastuksen tumpeloaikuisten ryhmässä!

Käänne on aika yllättävä, kun muistaa, että pari vuotta sitten kärsiessäni kommunikaatio-ongelmista koirani kanssa, päätin unohtaa ikuisesti siihenkin saakka aika kaukaisena pysytelleen ajatuksen ratsastamisesta. Selvästikään minua ei oltu tarkoitettu eläinten pariin. Kuukaudet karvakasan kanssa kuitenkin tekivät tehtävänsä. Koira oppi ymmärtämään minua ja minä totuin koiraan. Ja siinä sivussa vähän muihinkin eläimiin.

Vielä Islantiin lähtiessänikään en kyllä ajatellut kokeilla sikäläisiä (tai muitakaan) hevosia, mutta kuten jo aiemmin totesin, teiden varsilla laiduntavat viehkot issikat alkoivat houkuttaa ja koska ratsastuskokemus Mývatnilla oli niinkin mukava, rohkaistuin kyselemään kotiin palattuani ratsastustunteja paikalliselta tallilta. Syksyn tunnit alkoivat maanantaina.

Ensimmäinen oikea yritys nousta hevosen selkään oli säälittävä. Taluttajana toimiva pikkutyttö jaksoi kannustaa, kun yritin kammeta itseäni satulaan, mutta loppujen lopuksi oli turvauduttava sekä jalustimen laskemiseen että penkkiin. Tunnilla ratsastaminen oli tietenkin ihan erilaista kuin vanhan maantien (lue: polun) seuraaminen laavakentällä oppaan tarinointia entisistä ajoista kuunnellen, mutta varsin mukavaa ja rentouttavaa sekin.

Ensi viikolla veivaan itseni jälleen ratsaille. Toivon tulevani sen verran taitavaksi, että joku kesä uskaltautuisin vähän pidemmälle ratsastusvaellukselle. Islannissa ehkä (kuva on Geysiristä).