Painavaa puhetta Islannista

Painavaa puhetta Pohjolasta-sarjassa on tullut kesäkuussa Islanti-jakso, jossa kirjailija Hallgrímur Helgason muistelee kattilavallankumousta sekä pankkiromahdusta edeltänyttä yletöntä optimismia. Tavalliselle islantilaiselle optimismi merkitsi velkaantumista:

Kaikki oli mahdollista. Rahaa sai kaikkialta. Jos ei ollut varaa ostaa jotain, siihen sai lainaa. Jos ei pystynyt maksamaan lainaa, sai sitä varten toista lainaa. Lainattiin lisää lainojen maksuun. Kaikki oli mahdollista. Islantilaiset eivät pidä pankkia paikkana jonne voi tallettaa rahaa, vaan sieltä saa rahaa. Se oli ehkä ongelman ydin.

Painavaa puhetta tosiaan. Kyseessä on muuten se samainen tanskalaissarja, jonka ensimmäisessä jaksossa Sofi Oksanen kritisoi Suomen väkivaltakulttuuria. Kritiikki löysi tiensä suomalaislehtien lööppeihin jo viime talvena, kun ohjelma esitettiin Tanskassa.

Islantilaiset todellakin ovat järjettömän velkaantunutta porukkaa. Ulkomaalaisiin valuttoihin sidotut indeksilainat on jälkikäteen todettu laittomiksi, ja Islannissa kiistelläänkin nyt minkälaista korkoa näistä laittomista lainoista kuuluisi velallisten maksaa. Reyjkavíkissä järjestettiin tänään mielenosoituskin kysymyksen tiimoilta.

Hallgrímur tuo esiin myös toisen näkökulman lamaan:

Maalaiset eivät nyt huomaa mitään muutosta. He vain toteavat, ettei heillä mitään lihavia vuosia ole ollutkaan. Heillä on ollut 30 vuoden lama, nyt ei ole mitään muutosta.

Me jälleen kerran myöhään heränneet ehdimme vielä viikon ajan katselemaan ohjelman YLE Areenasta.


Lainausten suomennos: Tuula Tuuva-Hietala.

Lähteet:

Iceland Review: Protest at Central Bank of Iceland, One Arrested
The Iceland Wheather Report: Foreign currency loans deemed illegal

88% islantilaisista surffaa

Netti on ihana! Lieveilmiöistä ja ruuturiippuvuusriskistä huolimatta, Internet on ehkä parasta mitä 90-luku elämiimme toi. Tietoa, neuvoja ja tukea riittää (viimeisin aluevaltaukseni: YouTuben virkkausvideot). Viihdettä, mahdollisuuksia, kontakteja...

Maailma on pienentynyt ihan sikana! Tiedän mitä maitolitra maksaa Lontoossa, millaisia retkeilymajoja löytyy Glebe Point Roadilta Sydneyssä, kuka järjestää pienkonelentoja Mývatnin alueella ja millaisia koirasafarimahdollisuuksia löytyy Alaskasta. Ja mikä parasta kaikki ystävät ovat Skypen ja sähköpostin ulottuvilla olivatpa he kuinka kaukana tahansa. Valokuvat ja videonpätkät siirtyvät toiselle puolelle maapalloa samalla kuin naapuriinkin.

Eipä siis ihme että syrjäisen Islannin asukkaista 88% surffaavat Netissä säännöllisesti. Suomalaiset tulivat eurooppalaisvertailussa toiseksi (81%).

Mikä siellä oli parasta?

Tuota minulta on kysytty jo vaikka kuinka monta kertaa. Olen yrittänyt etukäteenkin pohtia sopivaa ja kuvaavaa vastausta, mutta keksimistyö on vielä kesken. Tämä kirjoitus on yritys vastata hankalaan kysymykseen.

(Sanottakoon varoituksen sana: seuraava teksti saattaa sisältää latteuksia ja ylitunteellista lätinää. Heikkohermoisten sekä pienten lasten suositellaan siirtyvän nyt jonkin toisen blogin pariin.)

Mikä Islannissa oli siis parasta? Haluaisin - kaikesta lapsellisuudesta huolimatta - puhua matkailutermein. Siellä nimittäin on aivan erityinen the spirit of Iceland, joka syntyy, kun ihmiset, tila ja saagat kohtaavat.

Saagoista on kirjoitettu jo muutamaan kertaan ja kirjotetaan vastakin. Saagoista kiinnostunut juoksee tietysti museoissa ja tarinoiden tapahtumapaikoilla, mutta Islannissa tarut ja historia ovat enemmänkin: Islannissa luonto sisältää kertomuksen. Maa on täynnä paikkoja, joissa mennyt aika on edelleen läsnä. Siellä täällä on kiviksi muuttuneita peikkoja. Iceland Road Atlas, joka oli pullollaan näitä tarinoita, on välttämätön matkakumppani.

Islannin luonnossa oli mukavaa kulkea, kun sai itse rauhassa kokea ja reagoida. Kaikki oli uutta, erilaista ja jännittävää, mutta myös rauhoittavaa. Oli ihanaa nähdä kauas. Luonnon värit olivat kauniita ja yllättäviä.

Islantilaiset ovat ihmisiä minun makuuni; he tuntuivat kovasti suomalaisilta. Islantilaiset suhtautuivat meihin yleensä varauksellisesti mutta ystävällisesti. Maaseudulla oltiin kohteliaita samalla tavalla kuin usein Suomessakin, siis siten että amerikkalainen saattaisi luulla käytöstä tylyksi. Minusta varauksellisuus sai heidän ystävällisyytensä tuntumaan vieläkin lämpimämmältä ja aidonoloiselta.

Hiiteen "eurooppalaiset" juomatavat. Kun islantilaiset juhlivat, ei tissutella eikä sievistellä. Emme käyneet Reykjavíkin klubeissa, mutta kuppiloissa ja kaduilla näytti siltä, etteivät ihmiset panosta kohtuuttomasti pukeutumiseen. He panostavat juomiseen ja tanssimiseen. Pöydilläkin tanssittaisiin, elleivät ne olisi niin täynnä laseja.

Kaupungeissakin mieli lepäsi. Talot olivat matalia ja värikkäitä. Kahviloissa soi miltei aina jazz. Erityisesti jäin kaipaamaan Akureyriä, Islannin toiseksi suurinta kaupunkia. Sen täytyy olla jollakin arkkitehtien top-listalla.

The spirit of Iceland täytyy itse kokea, en minä sitä osaa kuvata. Minull se oli sitä, että ihmiset, luonto ja kaupungit antoivat minulle tilaa. Islannissa kaikki oli juuri sopivaa.