Dagur íslenskrar tungu

Tänään on islannin kielen päivä. Sen kunniaksi - Eiríkur Örn Norðdahl: Höpöhöpö Böks.




Islanninkielinen teksti ja käännös englanniksi löytyvät täältä. Teos löytyy myös englanniksi tekstitettynä. Ö-painotteisen runon innoittaja on kanadalainen kokeellinen runoilija Christian Bök. Eiríkur itse taas on islantilainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä, jonka erityisalaa ovat avantgardistiset ääni- ja kuvarunot. Runojen muoto näyttää usein leikittelevän kielen erilaisilla ulottuvuuksilla.

Näin Eiríkurin esiintyvän Oulunsalon Varjakassa elokuun lopussa. Englanninkieliset runot eivät toimineet minulle läheskään niin hyvin kuin riemastuttavat, islanninkieliset diktaattorirunot, joita kuunnellessa saattoi heittäytyä äänimaailmaan - sanat kun ryöpsähtelivät tuntemattomina ryppäinä, joiden merkitysten sisään oli turhaa yrittää. Rytmi ja äänteet tuovat oman, naureskelevankin kerroksensa hirmuhallitsijoista kertoviin välähdyksiin.

PS. Tässä vielä hassulla ruotsalaisella aksentilla esietty runo kylmäverisistä opettajista. En ole päässyt kääntämisessä otsikkoa pidemmälle. :-)

Reykjavíkin modernit valot

Sattumalta tarttui käteeni Kallion kirjastossa Viljo Kajavan runokokoelma Reykjavikin valot vuodelta 1970. En ollut tiennyt teoksen olemassaolosta, mikä johtuu ehkä osin vanhanaikaisesta tyylistä: teos ei ole oikein kestänyt aikaa vaan elää tiukasti modernismin jälkimainingeissa. Runot ovat lyhyitä ja mitattomia. Luonnonkuvaus ja aistihavainnot kytkeytyvät puhujan mielenmaailmaan. Välillä ote on kummallisen arvottava, vaikka lopussa puhutaankin ristiriitojen Islannista.

Kajavan Reykjavíkissa on pimeää ja sateista, mutta synkeydessä voi nähdä kauneutta. Kaupunki on useissa runoissa ikään kuin kesken, ”vielä suolaista vettä valuva vesiväriluonnos”. Kajavan puhuja kysyy: ”Mitä tehdä Reykjavikissa / kun sataa – – ?” Vastaus tulvii rauhaa mutta sisältää ajatuksen kaupungin rikki menemisestä: ”Ei muuta kuin odottaa, / olla hiljaa, / antaa sateen valua lävitseen / ja kaupungin – kuin luonnos – / hajota itseensä.” En aivan saa kiinni ajatuksesta.

Runoissa Islannin luonto on voimakas, eikä ”taivaanlämpö ei koskaan ehdi / tähän maahan, näihin ihmisiin”. Puhuja kokee sekä yhteenkuuluvuutta että irrallisuutta suhteessa luontoon, joka edustaa toisaalta menneisyyttä, toisaalta unimaailmaa. Surrealistisessa runossa rantojen kivet eivät kaipaa puhujan jalkojen töminää tai kätten liikettä. Puhuja ikään kuin hakee yhteyttä luonnon kanssa mutta palaa omaan maailmaansa: ” Polvistun kiville, nousen käsien varassa / käännyn takaisin tajunnan maailmaan.”

Vaikka luontosuhteessa on eri tasoja, pyrkii puhuja usein yhteyteen sen kanssa. Välillä puhuja tuntuu optimistiselta ja puhkuu elinvoimaa: ”Laavakivet, / vyörykäämme yhdessä: / joenuomassa on tilaa, / Gullfossin ryöpyissä / iloisia tähtiä –.” Välillä lähestyminen on turhautunutta: ”Turhaa raapia tätä maata / verestyvin kynsin, / ei pääse lähelle, – – .”

Kokoelman neljännessä osassa puhuja jättää Reykjavikin ”amerikkalaisen levymusiikin saattamana”. Viidennessä ja viimeisessä osassa puhuja tuntuukin katsovan taakseen, osoittaa sanansa islantilaisille ja julistaa: ”Katson suoraan elämäänne – –.” Runoissa vilahtelee coca colaa, amerikanrautoja, ”kymmenittäin tyhjiä votkapulloja” – tämä tuntuu olevan Islannin ruma puoli. Unien maailma on kuitenkin olemassa: ”Mitä kysyitte? Ryyppäävät? / Juovat Coca-colaa, eräät votkaa. / Palaavat myöhään yöllä / unien turvemaailmaan.” Islanti elää kuin jakomielinen.

Itsevarmuudesta huolimatta teoksen viimeinen runo tunnustaa puhujan rajallisuuden. Viljo Kajava kirjoittaa:

En tiedä onko Islanti kaunis vai ruma,
en nähnyt satujen saaren koko kuvaa.
Näin kalastajan hikiset hartiat yöllä,
.....................sanoin: kauniit.
Näin tärkätyn johtajanilmeen päivällä,
.....................totesin: ruma.
(Tulonjako maassa jyrkkä)

Näin lohivirrat, putoukset, voimalaitokset,
haukottelin taidenäyttelyiden
.....................sinipunerville tunturimaisemille,
mutta en tiedä onko vastakohtien Islanti
.....................kaunis vai ruma.

Joka tapauksessa olen kahdesti mielelläni
.....................vanhaan Reykjavikiin tullut
ja melkein mielelläni
.....................kahdesti lähtenyt –

Einar Már Guðmundssonin Islanti

Islannin palkittu kirjailija Einar Már Guðmundsson kävi Suomessa, mutta kukaan ei ole tainnut kirjoittaa aiheesta mitään. Minustakaan ei ole mediasankariksi, vaikka odotin Nifinin luentoa innolla ja seurasinkin loppuun asti. Luennolla käytetty kieli nimittäin oli islanninsekainen tanska - ei vahvuuksiani, vaikka monet ruotsinkieliset sitä näyttivät ymmärtävänkin.

Einar Már Guðmundsson luki runoja ja puhui kirjoittamisestaan. Hän esitteli aikaisempia teoksiaan ja niiden suhdetta yhteiskuntaan. Yleisöä nauratti, kun kirjailija pohdiskeli maailman muuttumista. Nyky-yhteiskunta lääkitsee ongelmatapauksia (Kaikkeuden enkeleissä sulkee niitä mielisairaalaan), mutta ennen - saagoissa - hankalat tyypit lähetettiin Norjaan. Yleisö sai kuulla muiden muassa Kaikkeuden enkelien ravintolakohtauksen, jossa mielisairaalan asukkaat päättävät nauttia hyvän illallisen. Kohtaus toimii mainiosti myös Friðrik Þór Friðriksson elokuvassa.



Vierailun pohjalla tuntui olevan teos Hvíta bókin - esseekokoelma, jossa kirjailija pohtii yhteiskunnan tilaa ja muutosta ja jolla hän viittaa omien sanojensa mukaan myös Beatlesien teokseen The White Album. Heti alussa tuli kuitenkin selvästi esiin, että samat kysymykset ovat olleet esillä myös aiemmissa, kaunokirjallisissa teoksissa. Einar Már Guðmundsson kertoi aiheuttaneensa reaktioita useilla teoksillaan, mutta kriisin myötä ihmiset olivat yhä suoremmin kiinnostuneita hänen mielipiteistään. Siltä vaikutti Suomessakin. Vähäisestä tiedotuksesta huolimatta salissa oli mukavasti väkeä.

Kirjailijan puheessa lentelivät käsitteet uusliberalismi, kapitalismi, luonnonvarat, politiikka, solidaarisuus, yhteiskunta. Oli kiinnostavaa kuulla Suomen taloususkonnollisessa kontekstissa niinkin rankkaa kritiikkiä - vaikkakin sitten skandinaaviskaksi - ilman, että kyse oli jonkin vasemmistopuolueen keskusteluillasta. Einar Márin Islanti näyttäytyi mikrokosmoksena, joka osoittaa, miten uusliberalismi toimii. Jäljelle jäi toive, että "kapitalisti-idiootit" voisi lähettää Norjaan.

Oikeastaan kuulijan mieleen jäi myös toivoa ja Bob Dylanilta lainattu lause: "Times they are a changing." Einar Már harmitteli, ettei vaikeassa tilanteessa ole kyetty kunnolla keskustelemaan tulevaisuudesta ja esimerkiksi Euroopan unionista. Kukaan ei tiedä, missä EU on kymmenen vuoden kuluttua ja onko Islanti osa sitä. Euroopassa Islanti kuitenkin on. EU:lla tai ilman - Islannin merkitys osana eurooppalaista kulttuuria ja kirjallisuutta on selvä.

---

Törmäsin muuten Einar Máriin ennen luentoa käytävällä ja sain pienen teinikohtauksen. Yritin tervehtiä ja sönkkäsin góðan daginn. Kirjailija kysyi, puhunko islantia, ja sen sijaan, että olisin käyttänyt kielitaidon rippeitäni ja selittänyt, että puhun vähän tai että opiskelen, menin totaaliseen lukkoon ja sain suustani vain typerän nein. Niin noloa - kuin suoraan jostain Einar Már Guðmundssonin teoksesta!

Paketti Islannista!

Mukavuudenhaluisuuttani olen aina omaksunut uusia tietoja ja taitoja mielummin osmoosin kuin opiskelun kautta. Sanojen pänttääminen, kieliopin opiskelu ja ääntämisen harjoittelu yksin tuntuu puurtamiselta ja lopputuloksen kannalta epävarmalta. Nopeasti oppikirjan kappaleiden läpikäyminen jää.

Siksi kiinnostuinkin kun törmäsin netissä artikkeliin lapsenomaisesta kieltenopiskelusta. Kaikki neurolingvistit eivät usko, että ihmisen kyky omaksua kieli opiskelematta sitä katoaa lapsuuden jälkeen. Heidän mukaansa aikuinen tekee itselleen karhunpalveluksen yrittäessään liian varhain tuottaa puhetta tai tekstiä, ja kiinnittäessään liikaa tietoista huomiota kielen rakenteisiin.

Loistavaa! Lupa olla laiska ja passiivinen! Ei tarvitse vaivautua väkertämään lauseita, joiden oikeellisuudesta on epävarma, tai muistella kielioppisääntöjä. Ei tarvitse tehdä melkein mitään! Tarvitsee vain kuunnella. Ja antaa kielelle tilaisuus. Kuuntelemisesta olen aina pitänyt. Parhaiten keskityn nimenomaan kuuntelemalla.

Mutta ketä kuuntelisin? Minulla ei tietenkään ole ketään islantilaista osoittamassa äidilliseen tyyliin ympäristöni esineitä. Kukaan ei puhu minulle islantia elävissä tilanteissa, joissa konteksti voisi auttaa minua ymmärtämään ja samalla oppimaan kieltä. Tarvitaan siis jonkinlainen kompromissi: kirja, käännös ja äänikirja.

Jotkut opiskelevat kieltä elokuvista ja kirjoista. Ajattelin kokeilla samaa (rennolla ja passiivisella, yksityiskohtiin takertumattomalla asenteella) ja tilasin Einar Már Guðmundssonin Englar alheimsinsin sekä tekstinä että äänenä - kirjailijan itsensä lukemana. Minulla olikin suomenkielinen käännös (Kaikkeuden enkelit) entuudestaan. Ajattelin kirjan sopivan opiskelutarkoitukseeni kolmesta syystä: se on sairaan hyvä romaani, se ei ole tuhottoman pitkä ja luvut ovat lyhyitä.

Tilasin kirjan sunnuntaina Bóksala stúdenta-nimisestä nettikirjakaupasta, ja nyt se on jo minulla! Kauppa on erikoistunut tarjoamaan edullisia kurssikirjoja opiskelijoille, mutta löytyy sieltä paljon muutakin kirjallisuutta. Varsin siedettävä hinta oli tilaamallani paketilla: 30,47 e postikuluineen päivineen. Kun EU:n ulkopuolelta saapuvan lähetyksen arvo on alle 45 e, ei myöskään tarvitse maksaa alvia tai tullia Suomeen.

Testataanpa ensimmäinen luku...

Islantia Kaisaniemessä

Eilinen islantilainen ilta oli ihana! Olo oli kuin ulkomailla: kovasti puhuttiin islantia enkä tietenkään yhtään ymmärtänyt. Se kuitenkin muuttuu, koska bongasin kirjaston seinältä koulutuksen:

Isländska Grundkurs i isländska (35€/termin)
Kursens mål är att ge grundläggande muntlig och skriftlig språkfärdighet i isländska samt att få viss kunskap om hur isländskan är uppbyggd. Vi över isländskt uttal, gör samtalsövningar och läser lätta texter på isländska. Undervisningsspråket är svenska och (om nödvändigt) engelska. Undervisningsmaterial från läraren. Torsdagar 18.00-19.45 på Nifin.

Hugleikur Dagsson on muuten ihana!

Islantilainen ilta

Tällaisen tilaisuuden bongasin juuri Nifinin sivuilta:

24.8 Taiteiden yö

Islantilainen ilta Nifinin kirjastossa

Klo 18 Näyttelyn avajaiset:

Hulda Leifsdóttirin näyttely Hiljaisuus on valkoinen

Klo 19 Haastateltavana kirjailija Hugleikur Dagsson

Kirjasto on avoinna klo 21.00 asti

Tuo Dagsson on sarjakuvateoksen Saako tälle edes nauraa? takana.

Valosta valoon

Vígdis Grímsdóttir on selvästi luetuin islantilaiskirjailija meidän perheessä. Eikä syyttä, ainakaan jos tarttuu teokseen Valosta valoon, jonka Johnny Kniga on julkaissut vuonna 2004. Minulle tämä oli selvästi paras Vígdis. Teos piti pihdeissään ja jätti kaipuun. Onneksi kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joten jatkoakin seuraa (Sydän, kuu ja sinilinnut on saman kustantamon tuotantoa).

Valosta valoon -teoksen keskiössä on Rósa, jonka kasvamista ja vanhenemista lukija saa seurata. Siinä mielessä kyseessä ei ole mikään perinteinen kasvutarina, että Rósa on jo lapsena hyvin vastuuntuntoinen ja ymmärtäväinen. Hänessä on jotain aikuista, tuntuu oikeastaan siltä, että omat tunteet ja tarpeet jäävät syrjään, kun tyttö keskittyy ymmärtämään toisten - etenkin isänsä - ratkaisuja. Toisaalta kasvaessaankin Rósa säilyttää lapsenomaisen vilpittömyytensä.

Valosta valoon kertoo onnen etsinnästä ja unelman seuraamisesta. Erilaista kirjan maailmassa on se, että haaveidensa perässä kulkeminen on niin hyväksyttyä. Teoksessa elämä näyttäytyy kummallisessa ristivalotuksessa: samanaikaisesti kaikki on mutkatonta ja monimutkaista.

Antti Tuuri

Antti Tuuri on suomen virallinen Islannin-rakastaja. Vuonna 1980 alkaneesta rakkaudestaan hän kertoo teoksessaan Suuri pieni maa, muita rakkauden hedelmiä ovat hänen onnistuneet saagakäännöksensä, joita on ilmestynyt ihan viime vuosiin saakka. Ainakin Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja -kokoelma oli oikein miellyttävä lukukokemus.

Pitäisi opiskella sitä islannin kieltä, että ymmärtäisi, mitä Tuurista Islannissa kerrotaan. Google nimittäin löytää kaikenlaista. Islanti on suhtautunut lämpimästi ihailijaansa. Tuuri sai vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin.

Viikingit valloittivat!

Mauri Kunnas on mahtava. Kalevalan ystävänä Koirien Kalevala on tietysti ollut minulle rakas ilmestymisestään saakka. Seitsemän koiraveljestä kuuluu tietysti myös minun lukemistooni. Enpä osannut koskaan toivoa, että Kunnas tarttuisi islantilaisittainkin mielenkiintoiseen aiheeseen ennen kuin oikeasti näin teoksen Viikingit tulevat!

Viikingit tulevat maalaa maiseman Pohjolasta tuhannen vuoden takaa. Maisemaa värittävät Kunnakselle tyypilliset yksityiskohtaiset kuvat, joiden tutkimiseen on mukava käyttää aikaa. Kuvitukseen on paneuduttu: jokainen yksityiskohta on mietitty tarkkaan ja huolellisesti. Ne paitsi kuvittavat kertomuksia myös rakentavat kokonaiskuvaa viikinkien tavoista ja uskonnosta tuhat vuotta sitten. Ainoa miinus tulee Skandinavia-keskeisyydestä: Islantia enemmän!

Kiittää täytyy myös paneutumisesta tarinoihin. Teos koostuu useista lyhyistä kertomuksista, jotka on kirjoitettu huolellisesti islantilaista saagaperinnettä kunnioittaen ja siitä tyylillisiä vaikutteita imien. Kirja ei sisällä samanlaista väkivaltaa kuin saagat tyypillisesti, mutta hienosti viikingin mielenmaisemaa on osattu kuvata taittamatta miekalta koko kärkeä.

Kiitos Helmi-tyttöselle kirjan lainaamisesta. Palautan sen pian.

Z

Satu piti Vigdís Grímsdóttirin Z - rakkaustarinaa muistaakseni kelvollisena luettavana. En ole vielä lukenut Nimeni on Ísbjör. Olen leijonaa, joten en osaa vertailla kertomuksia, mutta minua Z kosketti lopulta jopa kyyneliin asti.

Kehyskertomus on mielestäni välillä kompasteleva. Ainakin minä koin tiettyjen itsestäänselvyyksien toistamisen niin, vaikka todennäköisesti kyseessä onkin tarkoituksellinen tehokeino. Itse ydin sisälsi kaiken inhimillisen: rakkauden, hyväksymisen - itsensä ja toisen, mustasukkaisuuden, väärät ja oikeat valinnat, heikkouden ja vahvuuden, luopumisen tuskan ja kauneuden sekä kuoleman.

Sisarusten ja Annan tyttöystävän puheenvuorot paljastivat kertomukseen uusia käänteitä ja syvensivät henkilöhahmoja lukijan silmissä. Kaikki olivat loppujen lopuksi enemmän kuin alussa. Ihan niinkuin mekin kaikki olemme enemmän kuin vain yhtä. Enemmän kuin itsekkäitä, enemmän kuin avuliaita, enemmän kuin vahvoja tai heikkoja.

Minuun kirja jätti surumielisen toivon ja rakkauden elämää kohtaan.

Kaikella on väliä.

Sillä että kasvoi lapsena Laugarnesin alueella, heräsi aamulla sisarensa viereltä, ojensi kätensä ja tunsi hänen ruuminsa lämmön, nosti päätään ja katsoi hänen silmiensä uivan silmäluomiensa alla, katsoi hengityksen virtaavan hänen huuliltaan ja muuttuvan pilveksi peiton ylle, tönäisi häntä ja tönäisi uudelleen ja sanoi:
- Arnthrúdur, on tullut aika herättää äiti.

Kaikkeuden enkelit

Einar Már Guðmundssonin Kaikkeuden enkelit on ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Eikä tässä tarvitse luottaa vain minun sanaani, teos nimittäin voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.

Kaikkeuden enkelit on kuvaus pirstaloituneesta mielestä ja maailmasta, jossa mielisairaat elävät yhteisessä, ymmärtäväisessä todellisuudessaan erossa muista. Henkilöiden keskinäinen todellisuus on salliva, kullekin erilainen. Sen keskus on Reykjavíkissa sijaitseva mielisairaala Kleppur.

Kaikkeuden enkelit on myös tarina yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, hylätyksi tulemisesta. Sitähän kaikki surulliset kohtalot ovat, jollakin tavalla yhteiskunnan hylkäämiä. Mutta siitä huolimatta teoksesta huokuu uskomaton lämpö ja lempeys. Päähenkilö Paul sanoo: "Me olemme kaikki jumalan edessä tasa-arvoisia, vaikka olemmekin sairaita. Me olemme enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä." (Ärsyttävää, huomasin juuri, että takakanteen oli poimittu sama sitaatti!)

En tiedä, mistä johtuu se, että niin monissa lukemissani islantilaisissa romaaneissa tavalla tai toisella prosessoidaan kuolemaa. Tässäkin kuolema tuntuu jotenkin lohdulliselta ja runolliselta, vaikka yhteiskunnalle se merkitsisikin mielisairaan kohdalla pelkkiä säästöjä: "Jos haluat tehdä veronmaksajille palveluksen, menepä ja hirtä itsesi", Adolf Hitleriksi itsensä kuvitteleva Viktor julistaa.

Epäilen, että suomenkielisen laitoksen kanssa on tullut kiire, sillä painovirheitä on etenkin loppupuolella kovasti. On ehkä turhaa ärsyyntyä sellaisesta, mutta olisi ollut mukavaa, jos niitä olisi voinut korjailla lukemaani 5. painokseen.

Tämä on ehkä tylsä ja kulunut kommentti, mutta Kaikkeuden enkeleissä sisältö ja muoto ovat yhtä. Pidän siitä.

---

Huomasin, että islantilaiset ovat tehneet tästä myös leffan. Mistäköhän sen saisi käsiinsä?

Matkalukemisesta

Nyt kun on pieni puolanmatka edessä, on ollut ajankohtaista pohtia matkalukemisen valintaa. Pari kuukautta sitten Hesarin matkailuosassa oli juttu matkalukemisesta. Tarkoitukseni oli kommentoida juttua täällä, mutta se on tainnut unohtua. (Voi tietysti olla niinkin, että kertaan itseäni. )

Hesarin toimittajan (oli sillä nimikin, mutten enää jaksa muistaa) mukaan luettavaa ei kannata valita matkakohteen mukaan. Reykjavíkissa hän ei lukenut Laxnessia vaan Sylvia Plathia, ja nyt hänelle tuleekin Plathista aina mieleen Rekis. Ajatus on tavallaan ihan hyvä: mikä pakko se on tutustua juuri paikan päällä paikalliseen kirjallisuuteen! Uusi ympäristö ja kaunokirjallinen elämys voivat yhdessä synnyttää erilaisia merkityskokemuksia, sellaisia joita ei yhdistelemättä saavuttaisi.

Toisaalta... minä ainakin aion jonakin päivänä istua Prahan kahviloissa ja lukea Olemisen sietämätöntä keveyttä. Niin se vain menee.

Islannissa luettavaksi suosittelenkin ehdottomasti Guðbergur Bergssonin teosta Joutsen. Luulen, että minun oli helpompi ymmärtää Joutsenen runollista maisemaa, kun olin kerran jo kokenut Islannin luonnon. Luulenpa, että Helgasonin Islannin kirjailija on samanlainen teos, sekin ehkä avautuu eri tavalla islantilaisessa maisemassa. Ja siitä on matkailijalle olemassa pokkaripainoskin!

Vigdís Grímsdóttirin teoksia (olen lukenut kaksi: kelvollisen Z - rakkaustarinan ja mainion Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona) en ottaisi matkalle mukaan. Ne vaativat liikaa keskittymistä, enkä usko, että niistä saa yhtään enempää lukemalla niitä laavan keskellä.

Vaikka luen arkisin kohtuullisesti, en ole mikään innokas matkalukija, sillä reissussa haluan kokea, en kuvitella. Jostain syystä minussa piilee kuitenkin hätäilijä, jonka mielestä tien päälläkin pitää olla jotain luettavaa mukana, varmuuden vuoksi, siltä varalta että iskee kirjan kaipuu. Tällä reissulla kokeilenkin, sopisiko muodoltaan lyhyempi kirjallisuus reissailuun paremmin: paksuihin romaaneihin on usein vaikea keskittyä.

Puolanmatkalle otan mukaan Wislawa Szymborskan runoja ja Stanislaw Jerzy Lecin aforismeja - puolalaista kirjallisuutta siis. Teosten puolesta puhuivat niiden pokkarikoko ja tekstien lyhyys. Niitä lukiessa saa itse valita tahdin: runoon voi yhtä hyvin käyttää 5 tai 50 minuuttia. Lisäksi taidan pakata laukkuun uusimman Glorian. Ja itse asiassa mukana on myös pienikokoinen matka-Kalevalani, mutta siihen on omat syynsä.

Vielä on aikaa miettiä, mitä Islannissa ensi kerralla luen. Islantilaista runoutta on suomennettu kovin vähän, mutta vielä ehtii.

Beatles-manifesti

Luin juuri Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifestin. Teos muistutti minua paikoin Mikael Niemen romaanista Populaarimusiikkia Vittulajänkältä, ehkä aihepiiriltään. Pääosassa ovat nuoret pienet pojat ja heidän elämänsä, johon kuuluvat koulu, tytöt ja rock. Eletään 60-lukua ja rankinta Beatles-huumaa. Siinä missä Niemi kuvaa henkilöidensä elämää välillä varsin rankastikin, säästää Einar Már lukijaansa, vaikka kaikenlaista kiellettyä tietysti kokeillaankin.

Kirjan henkilöihin haluaa suhtautua jotenkin hellävaraisesti ja hoivaten. Luin päähenkilön, nuoren Jóhannin, varsin turvattomaksi pojaksi, joka ajautuu kaikenlaisiin ikävyyksiin niin kuin nuoret pojat niin monessa romaanissa kautta aikojen ovat ajatuneet. En tiedä, minkä takia pohdin niin paljon pojan nimenomaan ajautumista erilaisiin hankaliin tilanteisiin ja outoihin ratkaisuihin: eihän lapsen kuulukaan olla harkitsevainen. Minulle teoksesta paistoi läpi jonkinlainen aikuisen turvan ja läsnäolon puute: aikuisia on, mutta he ovat usein joko humalassa, töissä tai tyhmiä opettajia.

Ehkä tunne ajatumisesta ja ajelehtimisesta johtui minäkertojan jossain määrin lakonisesta tyylistä. Ja siitä, että teoksen rakenne synnyttää mielikuvan tapahtumien irrallisuudesta. Ei ole niin, etteikö teoksesta voisi hahmottaa juonta, mutta se, että luvut ovat hyvin lyhyitä - usein vain kahden kolmen sivun mittaisia - synnyttää mielikuvan katkonaisesta ja välähdyksenomaisesta kerronnasta.

Toisaalta kertoja on joskus myös ristiriitainen ja epäselvä, päättämätön ja epävarma.

Minulla ei ollut sinänsä mitään kotiin menemistä vastaan. Eikö sanonta kuulu: Oma koti kullan kallis? Allekirjoitan sen täysin. Tosin myös uskon, että tyhmä on se, joka kotona nyhjöttää.

Ihan kuin olisi paras sekä mennä että olla menemättä. Sillä tavoin kaikki on ristiriitaista. Sen vuoksi kukaan ei ole oikeassa, paitsi tietysti rehtori Herbert. Mutta jos hän on oikeassa, hän on myös väärässä, niin se vain on.

Kerrontaan kannattaa yleensäkin kiinnittää huomiota: kertoja on tietoinen omasta fiktiivisyydestään ja riippuvuudestaan kirjailijaan. Heti alussa se on hyvin tietoinen itsestään, ja myöhemmin teoksessa on ikään kuin halkeamia, joissa tuo metafiktiivisyys nousee pintaan: kertoja viittaa aiemmille sivuilla ja tuo ilmi omaa kerrontaprosessiaan. Esimerkiksi luku Helsinki on kaunis kaupunki alkaa:

Mutta se siitä, sillä aioin kertoa sunnuntaiajelusta, kun yhtäkkiä muistin vanhan Sísín. Hän vain ilmestyi näyttämölle kuten Óli ja Rebbi silloin, kun olin kertomassa Jónista.

Kappale yksi on nimensä mukaisesti: "Johdanto jossa kertoja muistelee elämäänsä." Vaikka minäkertoja kertookin itsensä jotenkin kirjailijan alaisuuteen - valittaa mm. tarinan henkilöiden oikeuksien puutteista - ymmärtää hän kuitenkin myös oman arvonsa.

Täällä ei tapahdu mitään ennen kuin minä tulen paikalle.

Teksti ilman kertojaa on mahdoton. Siksi onkin niin hauskaa, että postmoderni kirjallisuus haluaa kysymyksellä leikitellä.

Einar Már Guðmundssonilta aion lukea muutakin.

Vielä putouksista

Islannissa oli putouksia niin paljon, että olen alkanut unohdella niiden nimiä. Erityisesti minua harmittaa se, etten muista sen kaikista kuvauksellisimman ja ehkä viehättävimmän putouksen nimeä. Ongelmana taitaa olla se, että ajattelimme sen olevan Gluggafoss, mutta minulla on kuva myös oikeasta Gluggafossista eikä se näytä yhtään samalta. Joku voisi kertoa, mikä on asian laita, sillä moni kameran kanssa liikkuja on kuitenkin takuulla ottanut tästä putouksesta suurinpiirtein samanlaisen kuvan kuin minäkin.

Putouksen vieressä oli pieni puisto, Thorsteinslind, joka teki paikasta vielä miellyttävän. Emme syöneet siinä eväitä, mutta aurinkoisena kesäpäivänä paikka on takuulla mahtava evästaukoa varten.

Tuo Þorsteinn Erlingsson (1858-1914) oli islantilainen runoilija. Tyyppi oli ateisti ja sosialisti, joka halusi runoillaan ottaa kantaa asioihin: ilmeisesti hyökkäili valtaapitäviä luokkia vastaan ja käytti paljon satiiria. Jossakin luki, että Þorsteinn olisi opiskellut filologiaa ja vanhaa norjaa Köpiksessä. Se voisi hyvinkin pitää paikkansa sillä hänen tuotannostaan löytyy myös Rasmus Raskille omistettu runo.

Hetki lähenee: kirjoista ja matkajärjestelyistä

Työkaveri lainasi minulle Guðbergur Bergssonin teoksen Joutsen. Pidin kovasti sen kauniin runollisesta tyylistä ja romanttisesta suhtautumisesta kuolemaan.

Tässä taannoin luin sen Hallgrimur Helgasonin Islannin kirjailijan. Teos oli kiinnostava. Sekin herätti minussa kovasti ajatuksia kuolemasta, vaikkakin aivan toisella tavalla. Tätä voisin suositella matkalukemiseksi jollekin islanninkävijälle. Varsinkin jos taustalla on yhtään kiinnostusta Laxnessiin, jonka tuotannosta ajattelin itse ottaa reissuun jotain mukaan.

Lukaisin myös Antti Tuurin islanninmatkoja muistelevan kirjan Pieni suuri maa. Äkkiähän tuon luki, ja hauskojakin juttuja siitä löytyi, mutta loppupuolella alkoi kyllästyttää junnaavat kalastuskuvaukset. Muuten teos on oikein hyödyllinen pikakatsaus Islantiin.

---

Käytännön järjestelyt alkavat olla loppusuoralla. Tulostin tänään kaikki sähköpostikeskustelut, joissa yöpymispaikat on vahvistettu. Tulostin samalla myös yleistä tietoa hostelleistamme.

Soitin myös pankkiin. Aion nostaa kortin luottorajaa, koska eihän se visa toimi yhtä hienosti kuin visa electron, että voisi nostaa rahaa ulkomailla omalta tililtä. Electronin tilaus kestää kaksi viikkoa, joten sellaista en enää ehdi saada ennen reissua.

Aika rientää

Hui! Kuukausi on jo vierähtänyt ilman merkinnän merkintää. Ei se toki tarkoita sitä, ettäkö jakso olisi ollut täysin Islanniton. Ajatuksissa "tulen ja jään maa" on kyllä vilahdellut. Kuukauden päästä vietän syntymäpäivääni ilmeisesti hyttysten parissa: ainakin jos uskoo järven nimeä, Myvatn.

Ihan kamalasti en ole saanut aikaan. Sen varmistin matkanjärjestäjältä, että heidän Þórsmörk-reissulle voi liittyä mukaan Hvollsvöllurista. Hinta on kuitenkin se sama, 9500 iskiä nenältä. Sen reissun suhteen meidän kai pitäisi tehdä jonkinlainen päätös.

Aikataulullisesti Thorin metsä ei ole mikään ongelma. Käytännössä se vain tarkoittaa sitä, että maanantaina kannattaa tsekata Gullfoss, Geysir ja Thingvellir, jotta tiistaipäivänä jää aikaa Thorsmork-retkeilyyn. Vastaavasti Skogárin museo ym. jää sitten keskiviikolle. Tuskinpa tämä aiheuttaa aikataulullisia ongelmia: yksi Islannissa vaihto-oppilasvuottaan viettänyt mimmi, jonka blogia olen seurannut, kiersi koko saaren neljässä päivässä. Ihanaa, että meillä on enemmän aikaaa.

Kirjallisuusasioissa olen edistynyt hävettävän hitaasti. Helgasonin Islannin kirjailija tosiaan on hyvä, mutta luen sitä kovin hitaasti. Olen hankkinut kirjahyllyyn Laxnessia: ajattelin, että se olisi ehkä sopiva matkalukeminen. Työkaveri lupasi lainata minulle jonkun hyvän islantilaisen, joka sillä on hyllyssään. Ostin myös Kai A. Saanilan teoksen Islantia kaikille vuodelta 1979. Teos lupaa, että sen "avulla oppii helposti ymmärtämään kieltä sen verran. että siitä on hyötyä." Enpä tuota tiedä, mutta kirja on kevyt ja mukana olevan sanaston vuoksi voi olla ihan kätevä matkalla mukana.

Kartta meidän pitäisi ostaa. Käynkö ostamassa?

Vielä iskistä. (ISK merkitsee minulle vanhastaan Isoa suomen kielioppia, siksi minusta on hassua puhua nyt Islannin kruunusta.) Talouskuplan puhjettu iskit ovat halvenneet jonkin verran. Käytännössä selviämme reissusta paria sataa euroa vähemmällä kuin budjetintekovaiheessa odotin vain valuuttakurssin muutoksen vuoksi. Pitäisi muuten kai ruveta pohtimaan, miten ottaa sitä rahaa mukaan. Kaikkialla ei visa käy.

Oi, se täytyy vielä sanoa, että minulle on tullut selvä matkamuistotarve. Haluaisin nimittäin jonkunlaisen Silvia Night -paidan. Kai sellaisia on.

Jumista ja muustakin

Olen jäänyt lukujumiin. Kirjan jättäminen kesken tuntuu kamalan vaikealta, varsinkin kun luin sivistääkseni itseäni Islanti-tietoudessa. Olen lukenut Hallgrímur Helgasonin romskua 101 Reykjavik vuodelta 1996 (Otava 2000), muttei lukemisesta oikein tule mitään.

Päähenkilö on mies. Seksi ja seksuaalisuus on ylikorostunutta ja tylsää. Luulen, että kirja pitäisi lukea loppuun asti. On selvää, että päähenkilöä, jonka suhtautuminen naisiin on esineellistävää, ihannoida. Minua kuitenkin ärsyttää kamalasti kirjallisuus, jossa miehet kirjoittavat kuolaavista tossukkamiehistä.

En ole voinut aloittaa uutta kirjaa ennen kuin virallisesti luovutan tämän kanssa. Ehkä se on tehtävä tänään. Aion antaa kuitenkin Helgasonille uuden mahdollisuuden, sillä luen ehkä seuraavaksi hänen uusimpansa Islannin kirjailijan, joka minulla on hyllyssäni. Se kuulostaa kiinnostavammalta.

Olen sivistänyt itseäni myös musiikillisesti. Aluksi tuntui siltä, ettei Sigur Rós ole minua varten. Latasin kuitenkin yhtyeen nettisivuilta kuunneltavaa MP3-soittimeen ja jäin koukkuun. Nyt olen hankkinut jo kaksi levyä, ja kolmas on tulossa postissa.

---

Käytännön järjestelyt ovat kai jo kunnossa, kun meillä on lentoliput, majapaikat ja auto. Olen koko alkuvuoden ajan täydentänyt vaatekaappiani matkaa ajatellen. Pitäisi olla sellaisia vaatteita, jotka ovat mahdollisimman monikäyttöisiä ja joita on helppo pestä. Toisaalta sitä haluaisi Reykjavikissa näyttää ihan kivaltakin. Ja ehkä muutenkin. (Outoa, vai mitä?)

Jossain vaiheessa ajattelin koota erilliseen tiedostoon matkareitin yöpymisineen ja kirjata suunnitelmaan, mitä palveluita missäkin retkeilymajassa on. Toki retkeilymajojen yhteystiedot ovat myös keskeisiä. Toisaalta täytyy tulostaa myös varausvahvistukset, jos jotain sattuu.

Ajatella, kahden kuukauden päästä olemme jo siellä.

EG HEITI ÍSBJÖR. ÉG ER LJÓN.

Luin jo jokin aika sitten Vigdís Grímsdóttirin teoksen Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona. (Pokkarin on kustantanut LIKE vuonna 2003. Kansi on Eliza Karmasalon käsialaa.) Teoksella on pitkä nimi. Juuri näillä sanoilla se alkaakin, kun minäkertoja esittäytyy lukijalle tai päähenkilö asianajajalleen. Teoksessa on kysymys rikoksesta ja sen rangaistuksesta. Ísbjörg julistaa: "Valo sytytettäköön. Tuomio julistettakoon. Oikeus toteutukoon."

Lukijalle ei heti paljastu, mistä tai minkälaisesta rikoksesta oikeastaan on kysymys. Hyvä niin, sillä Ísbjörg ja hänen tekonsa alkaa todella kiinnostaakin vasta, kun rikos saa kontekstin ja Ísbjörg kertoo tarinaansa lukijalle tai teoksen sinälle, asianajaja Petúr Petúrsonille. Lukijaa ja asianajajaa yhdistää toisen persoonan asema: he ovat tarinan kuulijoita ja heistä tulee kertojan keskeisimmät tuomarit.

Kertomus on taitavasti rakennettu kokonaisuus, jossa minäkertoja on ilmeisen keskeisessä asemassa. Väkisinkin tuli pohdittua, missä määrin häneen voi luottaa: Mitä kertoja jättää paljastamatta? Valehteleeko hän? Mihin hän kertomuksellaan pyrkii, tai mihin pitäisi pykiä?

Ísbjörgin tarina kerrotaan takaumina: se koostuu hetkistä, joita minäkertoja pitää olennaisena tilanteensa kannalta. Tärkeää ovat aikuiset ja heidän roolinsa pienen lapsen ja nuoren tytön elämässä. Ihmisten tekemät ratkaisut eivät ole teoksessa helppoja, eivätkä ihmiset yksiulotteisen hyviä tai pahoja.

Tarinaan jää aukkoja, eikä jokainen herännyt kysymys saa vastausta, kun kertoja siirtyy unelmien ja kuvitelmien maailmaan, josta hän hyvästelee tarinansa kuulijan. Uhmakkaasti hän lopettaa:

- Jää hyvästi, Pétur Péturson. Puolusta asiaasi hyvin. Hyvästelen sinut, ystäväni. Sinä olet muuttunut. Et unohda minua.

Nimeni on Ísbjörg.
Olen leijona.

Gísli Súrinpoika

Tässä on välillä ollut kaikkea muuta tekemistä, mutta jonkin verran olen kehittänyt itseäni myös Islanti-asioissa. Vielä on se joululahjakirja lukematta, ja ostin toisenkin islantilaisuutuuden, mutta toistaiseksi olen päässyt maistelemaan vasta vanhempaa tavaraa. Sitä paitsi oli luettava Austenia lontoonmatkan kunniaksi.

Viikinkimytologiosta kaipaisin jotakin tasokasta ja populaaria suomenkielistä teosta. Koulussa keskusteltiin muutama viikko sitten oppilaiden kanssa joistakin jumalista, mutta kovin huono oli muistini. Onneksi yhdellä yseistä on ruotsalaistausta, joten se tunsi jumalia jonkin verran. Jumaltietojen päivittäminen ei ole kuitenkaan kovin kiireellistä.

Saagojen kanssa joutuu näkemään vähän vaivaa. Jonkun verran saagoista on ilmestynyt suomenkielisiä julkaisuja ihan viime vuosinakin. Vanhempia ei tahdo oikein löytää antikvariaateista, mutta onneksi on kirjasto.

Olen nyt lukenut Gísli Súrinpojan saagaa (Johnny Kniga). Se on vielä kesken, mutta haluan jo nyt kommentoida yhtä seikkaa. Teoksesta käy nimittäin ilmi, että islannissa on ollut käytäntö nimeltä Jaa taikka valitse. Selityksissä kerrotaan, että "kumppanuutta purettaessa oli tapana, että toinen osapuoli jakoi koko jaettavan omaisuuden kahteen osaan, joista toinen valitsi omansa." Miten nerokasta! Ihan kuin jäätelöpaketinjako lapsena.

Käsittääkseni osa pitää saagoja ensimmäisinä moderneina romaaneina. Täytyy kuitenkin sanoa, että yleisen kirjallisuuden laitoksen kirjallisuushistorialuennoilla ei puhuttu lainkaan saagoista. Ja jos puhuttiin, se tehtiin niin hiljaa, etten kuullut. Toisaalta saagat ovatkin kai kansanperinnettä ja enemmän folkloristiikan laitoksen alaa. Tai jotain kansanperinteen ja kaunokirjallisuuden väliltä (kuten Kalevalakin). Niihin ei ole ollut tapana merkitä kirjoittajan nimeä. Osaa on arveltu Snorrin työksi, mutta jälkikäteen.

Saagatutkija Joonas Ahola (2003: 22) kertoo Gísli-teoksen alussa seuravaa: "- - nykytutkimuksessa on taivuttu tavallisesti määrittämään saagat suullisesta perinteestä kumpuaviksi historiallisiksi kertomuksiksi, joiden kirjoittajat ovat nivoneet niissä yhteen kansanperinteestä ja varhaisemmista kirjoituksista saamaansa historigrafista aineistoa perinnäisen kerrontatavan käytänteiden mukaisesti, värittäen kertomuksiaan mielikuvituksensa keinoin. Saagojen juuret ovat kansanperinteessä, mutta kirjoitetussa asussaan meille välittyneet saagat ovat taidokkaiden kirjoittajien luomuksia."

---

Korjaan aiempaan viestiin tekemäni aikataulukämmin. Kävin läpi kaikki sähköpostilla saamani vahvistukset yöpaikoista ja varmistin, että moka oli ainoastaan blogissa. Kaikki yöpaikkavaraukset ovat todella kunnossa.

Saagoja

Helgafelliin liittyy erityisesti Gudrunin saaga, jota pidetään naisen kirjoittamana. Teos on julkaistu suomeksi Lohilaaksolaisten saagana, ja sen on suomentanut Jyrki Mäntylä.

Myös Antti Tuuri on kääntänyt islantilaisia saagoja. Niistä tunnetuin on Poltetun Njállin saaga (1996), jonka tapahtumat sijoittuvat Hvolsvöllurin ympäristöön. Muita Tuurin saagakäännöksiä ovat Kalju-Grímrin pojan saaga (1994), Grettir Väkevän saaga (2003) sekä tuore Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja .

Saagakirjallisuudesta yleensä kertoo mm. Islannin suurlähetystö. Sivuilla on myös luettelo suomennetusta islantilaiskirjallisuudesta.