Islannissa on ihan sikana hevosia. Erityisesti lännessä ja etelässä mutta myös idässä ja pohjoisessa. Ne chillailevat värikkäinä laumoina jokien varsilla, vuorten juurilla ja kaupunkien äärillä. Ja sitten niihin vähitellen ihastuu.
Ensin niistä alkaa ottaa enemmän ja enemmän kuvia. Sitä päivittelee miten pohjattoman kaunis eläin hevonen voikaan olla. Ikinä ne eivät epäonnistu kuvissa. Aina ne ovat yhtä hienostuneita ja tyylikkäitä. Ja miettii mitä niiden päässä mahtaa liikkua, kun ne tulevat tuijottamaan takaisin niitä tuijottavaa turistia.
Melko pian alkaa harkita ratsastusta. Että jos sittenkin, vaikkei ollut aikonut. Oikeastaan on melkein pakko. Kun niitä hevosia on niin paljon. Ja tilaisuuksia ratsastukseen pilvin pimein. Miten oikeastaan ilkeää edes palata kotimaahan ratsastamatta Islannin hevosella?
Lopulta löytää itsensä Reykjahlíðista kyselemästä keltanokkaratsastuksen perään ja parin tunnin päästä hevosen selästä tölttäämästä. Eikä aikaakaan kun paikka aloittelevien aikuisten ratsastustunnilta on varattu.
Se tavallinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti