Emotional landscapes

Björk on ehkä Islannin tunnetuin poppistara. Ei toki ainoa: Islanti tunnetaan myös Sígur Rósista, oman panoksensa on antanut ihastuttava Silvia Night (ks. myös tämä kuuluisa show) ja nykyään tähtitaivasta vahvistaa myös Damon Albarn, joka pitää suosittua kuppilaa Reykjavíkissa Laugavegurin poikkikadulla.

Björk oli ehtinyt jo niittää mainetta Sugarcubes-yhtyeellään, kun soololevy Debyt vuonna 1993 räjäytti pankin. Söpöä laulajassa oli islantilainen aksentti, joka ylläpiti samanlaista eksoottista vaikutelmaa kuin ulkonäkökin. Minä olin aika nuori. Tykkäsin Björkistä, vaikka en oikein osannut laulajaa lokeroida, jotta olisin voinut päättää, soopiiko tällaisen musiikin diggailu omaan identiteettiini. Esikoislevyn ostinkin vasta tänä vuonna.

Yläastevuosinani musiikin tahdissa ihmeteltiin ihmisen outoa käyttäytymistä (Human Behaviour) ja leikittiin kuollutta (Play Dead). Lukiossa oli angsti, ja sitä halusi olla kokonainen armeija (Army of Me). Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Jóga, joka soi siinä kohtaa elämäni soundtrackissa, kun tuskailen bussilakon ja lumisateen saartamana itähelsinkiläisessä soluasunnossa. Jóga on itsestäänselvyys, rakastanhan mahtipontisuutta.

Björk-fanit joutuvat varmasti pyörimään sängyissään, koska yritän kuvailla musiikkia, mutta henkilökohtaisiin kokemuksiin minulla lienee oikeus, vaikka ymmärränkin, että tähti on vaihtanut monta kertaa suuntaa. Minusta Björkin musiikissa on jotain lapsekasta (vältän sanaa lapsellista, koska se ei ole tässä oikein osuva) ja absurdia. Lauluääni on samanaikaisesti kaunis ja ruma: laulu on hentoa ja huutavaa, kirkasta ja käheää.

Sanoitukset ovat jossain määrin postmoderneja, jos niitä nyt voi määritellä. Ne ovat välillä avoimen pinnallisia ja samalla kuitenkin syvällisiä. Niissäkin on jotain lapsenomaista.

all the modern things
like cars and such
have always existed

they've just been waiting
in a mountain
for the right moment
and listening to the
irritating noises
of dinosaurs (The Modern things)

Sanoituksissa maailma kääntyy päälaelleen: eläimet ihmettelevät ihmisen tunnemaailmaa, koneet saavat inhimillisiä ominaisuuksia. Tekstit ovat pullollaan kiinnostavia kielikuvia ja näkökulmia. Joskus lauletaan arkisemmista ja tutummista asioista:

Since I
met you
this small town
hasn't got room
for my big feelings
(Violently Happy)

Toisaalta tylsää, toisaalta avartavaa on se, että Björk taustoittaa sanoituksia nettisivuillaan. Taustoja kannattaa toki lukea, mutta ainakin itse nautin kappaleiden tulkitsemisesta ensin itse ilman vihjeitä. Jógasta Björk kertoo:

I was doing a lot of experimenting with beats trying to make them sound volcanic. With this song, I really had a sort of National Anthem in mind. Not the National Anthem but certain classic Icelandic songs - very romantic, very proud.

Tottakai olisin halunnut kuulla itse kappaleen vulkaanisuuden, mutta en kuullut. Kiinnitin omassa tulkinnassani huomiota siihen, että Jóga muodostuu kerroksista. Jokaisen säkeistön jälkeen tulee jotakin uutta, jotakin lisää. Kerrokset - sello, viulut, basso, biitti - tuntuvat toisistaan irrallisilta, mutta ne kuitenkin muodostavat henkeäsalpaavan polyfonisen kokonaisuuden, joka kasvaa kohti huippuaan, eräänlaista hätätilaa: the state of emergency. Sanat eivät ole Björkin, mutta niiden tuomat merkitykset tekevät laulusta kiinnostavamman, ja ainakin minulle vaikeamman selättää.

Kun etsii, voi kappaleesta löytää islantilaisen maaperän: sen räjähdysvoiman ja laavakerrokset. Kannattaa käydä katsomassa myös video, vaikkakaan kyseessä ei ole täysin sama biisi kuin levyllä. Videon musiikissa kappaleen kasvaminen ja kehittyminen (jotain samaa kuin Ravelin Bolerossa) vesittyy.

Suhteeni Björkiin viileni Lars von Trierin elokuvan myötä. Islanti-innostus on tuonut musiikin minulle takaisin, aikeissani on tutustua myös uudempaan tuotantoon paremmin. Islannintuliaisina tuotu Greatest hits -levy on kovassa käytössä. Björkin musiikista huokuu lämmin suhde Islantiin. Seuraavalla reissulla aionkin kokeilla, miltä kuulostaa Jóga laavakenttien keskellä: miten kohtaa maisema ja mielen maisema.

Sininen hetki

Ajelimme jossakin Pohjois-Islannissa vuonomaisemissa, kun taivaansininen sumu osui kohdallemme. Se nousi mereltä ja erottui sinisestä taivaasta ensin juuri ja juuri, hämmennystä aiheuttaen: mikä tuo on? Sitten selkeämmin, helmiäisenä, toistaen taivaan vaaleaa sineä.


Sumun kanssa nousi tuuli. Yritin napata rantautuvan puuskan kameraani, mutta en onnistunut kovinkaan kummoisesti. Lämpötila tipahti parissa minuutissa kymmenellä asteella ja sumu saartoi kulkupelimme. Tuulen riepotellessa meitä ja usvariekaleita, saimme välillä näkymän vuonon toiselle rannalle. Siellä paistoi aurinko.

Hunter

If travel is searching
and home what's been found
I'm not stopping

I'm going hunting
I'm the hunter
I'll bring back the goods
but I don't know when

I thought I could organise freedom
how Scandinavian of me
you sussed it out, didn't you?

You could smell it
so you left me on my own
to complete the mission
now I'm leaving it all behind
I'm going hunting : I'm the hunter

(You just didn't know me)

Björk



Jos matka on etsintää
ja koti mitä on löytynyt
en pysähdy

Menen metsälle
olen metsästäjä
palaan saaliin kanssa
mutten tiedä koska

Luulin, että voisin järjestää vapautta
olinpa skandinaavinen
tajusit sen, eikö niin?

Sen saattoi haistaa
joten annoit minun olla
ja suorittaa tehtävän
nyt annan sen olla.
Menen metsälle: olen metsästäjä

(Et vain tuntenut minua)

Seuraava reissu

Ei kai saisi vielä alkaa suunnitella seuraavaa Islannin matkaa. Mutta olen alkanut. Ajankohdasta ei tietenkään ole vielä tietoa, rahaakin täytyy saada säästettyä. Annan kuitenkin itselleni luvan unelmoida. Ehkä vuonna 2008...

Olen surffaillut Smyril-linen sivuilla. Laivayhtiö kuljettaa matkustajia paitsi Islantiin myös Färsaarille. Joko nettisivut, hinnastot ja aikataulut ovat sekavia tai minun ymmärrykseni on vajaa: on kovin vaikea saada selkoa, mitä matkat oikeasti maksavat. (Jos ymmärrän oikein, yhden ihmisen matka (ja makuupaikka) ilman autoa esimerkiksi Bergenistä Tórshavniin maksaa 110 euroa. Minusta se ei ole kovin paljon, joten epäilyttää.)

Tällä hetkellä unelmamatkani olisi seuraavanlainen. Lennämme Keflavíkiin, josta otamme bussin Reykjavíkiin. Siellä asumme joko tutussa hostellissa tai jossakin edullisessa paikassa lähempänä keskustaa. Reykjavíkissä voisi vierähtää muutama päivä, aika paljon nähtävää jäi näkemättä. Jos aikaa täytyy säästää, voi pääkaupunkipysähdystä toki lyhentääkin. Sinne voi mennä jollakin eri reissulla pitemmäksi aikaa.

Reykjavíkistä lähtiessä vuokrattaisiin auto, jolla huristeltaisiin kohti länsivuonoja. Jos tuntuu, että tarvetta on, voisi kiertää Snæfellsnesin niemen kautta. Viimeksi alue jäi nimittäin osin näkemättä. Sopiva majapaikka olisi varmaankin Grundarfjörðurissa.

Länsivuonoilla pidettäisiin majaa
Korpudalurissa. Jos kunto on hyvä, voisimme käyttää päivän patikointiin ja viipyä hostellissa toisenkin yön.

Länsivuonoilta jatkettaisiin matkaa Akureyriin; Islannin toiseksi suurin kaupunki on aivan ihana. Akureyrin jälkeen ajettaisiin Mývatnin seudulle, ehkä kahdeksi yöksi, kuten viimeksikin. Alueella on niin paljon nähtävää, ettei viikossakaan takuulla kyllästyisi. Sieltä jatkaisimme Seyðisfjörðuriin, boheemiin pikkukylään, josta laivat lähtevät. Auto pitäisi tietysti jättää Egilsstaðiriin. (Oletan, että laivaliikenteen vuoksi myös bussiliikenne toimii.)

Laivalla matkustettaisiin Färsaarille. Matka Tórshavniin kestää kai noin 15 tuntia. Laiva-aikataulujen vuoksi Färsaarten pysähdys kestää kolme päivää, mutta tuskinpa se haittaa. Toinen vaihtoehto on piipahtaa muutamaksi tunniksi, joka taas on aivan liian vähän. Tórshavnista matka jatkuu laivalla Bergeniin, tähän menee aikaa reilu vuorokausi.


Koska Bergen on niin viehättävä (kuva kesältä 2004), oltaisiin siellä ainakin yksi yö. Ihanteellisinta olisi matkustaa sieltä Osloon ja nähdä junarata: matka on nähtävyys, joka meillä on kokematta. Oslosta voisi sitten jo lentää Suomeen.

Tiivistettynä reitti ja aikataulu olisi siis seuraavanlainen:
1. yö Reykjavík
2. yö Reykjavík
3. yö Reykjavík
4. yö Grundarfjörður
5. yö Korpudalur
6. yö Korpudalur
7. yö Akureyri
8. yö Myvatn
9. yö Myvatn (laiva-aikatauluista riippuen)
10. yö laivassa
11. yö Färsaaret
12. yö Färsaaret
13. yö Färsaaret
14. yö laivassa
15. yö Bergen

Sekin on vaihtoehto, että lentää Färsaarilta Tanskan kautta Suomeen ja jättää Norjan kokonaan väliin. Tällöin aikaa menisi pari päivää vähemmän, ja rahaakin säästyisi.

Tietysti tämä on vain yksi reissu. Landmannalaugarkin pitäisi joskus nähdä. Ja jos vanhemmat ovat kiinnostuneet islanninmatkasta, kannattaa heitä varten suunnitella ihan oma setti.

Skyriä on kaivattu blogissamme jo http://islanti.blogspot.com/2006/07/skyrin-jljill_17.html aikaisemmin. Islannin ruoka ansaitsee tulla muistelluksi laajemminkin, vaikkakin skyr oli oikeasta ruuasta eniten osa arkeamme.

Juhannuksena nautimme kolmen ruokalajin illallisen Seyðisfjorðurissa Hotel Aldanin http://www.simnet.is/aldanhf/Restaurant/Restaurant_en.html ravintolassa. Ruoka oli mainioita, Impi voisi löytää siitä jotain kuviakin. Erityisesti mieleen jäivät ravintolan herttaiset tarjoilijat hienostuneine homomaneereineen. Söpöä oli se, miten kyselivät ruuan maistumisesta ja vaikuttivat ilahtuneilta, kun vakuuttelimme, että hyvää on. Ravintolassa ei ollut pöytäliinoja ja puupöytiin jämähtäneet punaviiniläikät toivat rosoista ja boheemia tunnelmaa, mikä sopii hyvin Seyðisfjorðurin tyyliin.

Syntymäpäivääni 25. kesäkuuta juhlistimme perinteisellä islantilaisella lihakeitolla. Keitto oli maultaan aika suomalaistyyppistä, ihan hyvää. Lihan mureus teki sopasta älyttömän hyvää. Kävin hakemassa lisää, ja kokki vaikutti ilahtuneelta. Keiton ohella söimme hverabrauðia (hot spring bread). Kyseessä on varsin tumma, lievästi makea leipä, joka ulkonäöltään muistuttaa esimerkiksi Realia. Päällä oli rutkasti voita ja savulohta. Hyvää. Joissakin paikoissa hverabrauðia kutsuttiin nimellä geysir bread. Ehkä kyseessä on turisteille keksitty termi?

Erinomainen ruokakokemus oli Café Vogafjós, jossa kahvittelijat ja ruokaijat saivat nauttia lehmien seurasta.

... jatkan joskus jos jatkan

Víkin hiekkaranta

Meillä oli onni osua Víkiin aurinkoisena päivänä. Saatoimme upottaa varpaat vulkaaniseen hiekkaan - joka tosiaan tuntui ihan tavalliselta hiekalta, vaikka olikin mustaa - ja istua katsellen pilareiksi jähmettyneitä peikkoja (mitäs muutakaan) ja rantautuvia aaltoja.


Meri on minulle niin eksoottinen ja pelottava elementti, että voisin istua rannalla (ja kuvata) tuntikausia.

Islantilaiset Pohjois-Amerikassa

Bostonin kunniaksi vähän islantilaisista Pohjois-Amerikassa.
Kaikki kai jo tietävätkin, ettei Kolumbus ensimmäisenä eurooppalaisena löytänyt Amerikkaa, vaan että viikingeillä oli ollut siellä asutusta vuosisatoja ennen kuin Kolumbus erehtyi luulemaan uutta mannerta Intiaksi. Mutta mikä on islantilaisten anti Amerikan sulatusuunille, joka 1800- ja 1900-luvuilla houkutteli ihmisiä Euroopan eri kolkista aloittamaan uutta, uljaampaa elämää lännessä?

Islantilaisten muuttoaalto uuteen maailmaan alkoi myöhemmin kuin muualta Skandinaviasta - vasta 1800-luvun loppuvuosikymmeninä - ja tyrehtyi maan itsenäistyessä 1918 (.). Pontimet muuttoon olivat samankaltaiset kuin monilla muillakin eurooppalaisilla: maaseudun elinolosuhteiden heikkeneminen. 1800-luvulla Islantia piinasivat eläinten tautiepidemiat, tulivuorenpurkaukset ja nälänhätä. (.)



Arvioidaan että islantilaisia muutti Yhdysvaltoihin 10-15 tuhatta. Monet islantilaiset merkittiin kirjoihin tanskalaisina, mikä hankaloittaa arvion tekemistä. (.) Nykyään islantilaista alkuperää olevia kansalaisia lasketaan Yhdysvalloissa olevan 42,716 kappaletta. Määrä ei ole häävi yli 281 miljoonan asukkaan maassa. Vertailuksi voi todeta, että suomalaista alkuperää on peräti 0,2% väestöstä (623,573). Pohjois-Dakotassa kuitenkin yltää islantilaisten osuus väestöstä 0,5%:iin. Muita islantilaiskeskittyimiä löytyy Washingtonin, Kalifornian, Utahin ja Minnesotan osavaltioista. (.)

Myös Kanada sai osansa islantilaisista. Löytyypä Manitobasta Uusi Islantikin. Vaikuttaa siltä että jos haluaa etsiä Islantia Pohjois-Amerikan heinäsuovasta, kannattaa suunnata Gimliin.

Tämä Boston on tunnettua irkkualuetta, mutta löytyypä täältäkin hyppysellinen (769) islantilaista alkuperää olevia asukkaita.

Mikä siellä oli perseestä? osa 2

Islannissa on kaksi ikävää asiaa, joista haluaisin päästä eroon. Nimittäin ärsyttävät itikat ja ranskalaisturistit. Molemmissa saattaa olla hyvätkin puolensa: Myönnän että itikat ovat tärkeää ruokaa Islannin ihanille linnuille. Ranskalaisetkin ovat saaneet aikaan maailmassa kaikenlaista mukavaakin; jostain syystä Ranska lähettää kuitenkin rasittavimmat kansalaisensa kesälomalle Islantiin.

Itikoiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Etukäteen tiesin, että Mývatn-järvi, jonka lähistöllä vietimme kaksi päivää, kääntyy suomeksi hyttysjärveksi. Jotenkin ajattelin kuitenkin, että pohjoissuomalaisen taustani vuoksi hyttyset ovat niin tuttuja, ettei muutama itikka minua häiritse, vaikka vähän haukkaisikin. Kuvittelin, että hyttyshatut ovat kokemattomampia kaupunkilaisia varten.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että olin väärässä. Pahan kerran.

Eteläisessä ja itäisessä Islannissa ötökät eivät vaivanneet. Yllätys oli hurja, kun astuimme ulos autosta hieman pohjoisempana. Tarkoitus oli ihailla Euroopan vesivoimaltaan suurinta putousta Dettifossia. Alue oli täynnä ärsyttäviä ötökkäparvia, jotka pörräsivät pään ympärillä ja purivat jalkoihin isoja paukamia. Ne tunkivat silmiin, suuhun, nenään ja korviin. Ja tottakai ne halusivat mukaan myös valokuviin.

Suomessa olen onnistunut kehittämään jonkinlaista immuniteettiä hyttysiä vastaan, mutta Islannissa olin täysin suojaton. Dettifossilla lähinnä kirosin ötököiden ärsyttävää tapaa tunkea joka paikkaan. Mývatnin jälkeen kirosin kutisevia jalkojani. Kutina olisi ollut kokonaisvaltaisempaa ellemme olisi hankkineet hyttysmyssyjä Mývatnin patikoita varten.

Joissakin turistioppaissa varoitetaan ötököistä. Ranskalaisturisteista ei varoiteta missään. Minä, joka olen tavallinen hitaasti lämpiävä suomalainen, osaan jo vanhastaan varoa amerikkalaisia, koska ei koe oloani mukavaksi kovin extrovertissä seurassa. Ranskalaisia en osannut varoa.

Ranskalaisseurueet, joihin törmäsimme, olivat valitettavasti kovaäänisiä, epäkohteliaita, töykeitä ja ajattelemattomia. He eivät tervehtineet takaisin, kun heitä tervehdittiin. He keskustelivat majatalon aamiaisella huutamalla pöytämme yli toiseen pöytään. Kaikkialla ranskalaisturistit antoivat itsestään välinpitämättömän ja ylimielisen kuvan.

Minulle on kerrottu, että yleensä ranskalaiset ovat oikein mukavia ja viehättäviä ihmisiä. Itse asiassa en muista, että minulla olisi aikaisemmin ollut erityisesti pahaa sanottavaa ranskalaisista omienkaan kokemusten perusteella. Onkin syytä epäillä, että Islannin matkoja markkinoidaan Ranskassa harvinaisen rasittavalle väelle. Tai sitten meillä oli vain todella huono tuuri.

Luonnon rauhassa ranskalaisten metelöinti unohtuu. Ötököiden puremat lääkitään parhaiten kuumassa lähteessä. Se, mikä Islannissa mättää, sen Islanti maksaa onneksi takaisin. Korkojen kanssa.

Mitä kaikki maksoi?

Islannissa pärjää vähemmälläkin rahalla, mutta me halusimme tehdä PALJON. Olen halunnut vältellä totaalista tilinpäätöstä, koska olen tiedostanut, että matkaan on mennyt rahaa aika reilusti. Itseni vuoksi en ole siitä pahoillani, yksikään lantti ei mennyt hukkaan. Minut on kuitenkin kasvatettu säästäväiseksi, minkä vuoksi olen helposti puolustuskannalla tällaisen reissun jälkeen.

Kahden viikon seikkailuun minulla paloi rahaa noin 2850 euroa. Matkustukseen ja majapaikkoihin meni 1150 euroa, loput 1700 kului kaiken tekemiseen. Haluan kuitenkin korostaa, että koimme kaikenlaista: ratsastimme laavakentillä, teimme valasretken, lensimme pienlentokoneella jäätiköiden ja tulivuorien yllä, söimme kolmen ruokalajin illallisen juhannuksen kunniaksi, kävimme useissa museoissa ja ostimme matkamuistoja (mm. ihanat islantilaisneuleet).

Emme siis säästäneet.

Ruokaa kokkailimme välillä itse, välillä ruokailtiin kuppiloissa. Aamupalat laitettiin yleensä itse hostelleissa. Menu koostui kahvista, puurosta ja paahtoleivästä. Päivällä oli mukava nauttia eväistä, Islanti on täynnä mukavia eväänsyöntipaikkoja!

Tie tää

Syyskuun Gloriassa on juttu Mercedeksen uudesta "luksusluokan katumaasturista", jostakin periamerikkalaisesta perheautosta, jonka markkinointiin on panostettu ilmeisesti kutsumalla toimittajia koeajolle Islantiin. Jotenkin nolotti Glorian puolesta, joka on ollut suosikkini naistenlehdistä. Täysin häpeilemättä toimittaja antoi autojätin liittää itseensä Islannin ominaisuuksia. Kyllähän se Mercedes-Benzille sopii, että Islannin ylväys ja eksoottisuus yhdistetään automerkin "uusimpaan ylpeyteen".

Luettuani jutun mietin, kirjoittaisinko itse samanlaisen puffin, jos sen avulla pääsisin Islantiin. Luultavasti.

Sorateistä Gloria kirjoittaa: "Tie muistuttaa kotoista mökkitietä, mutta auto kulkee yhtä äänettömästi kuin asfaltilla. Tarkkuutta vaativat vain verkkaan tietä ylittävät lampaat." Suloiset lammasperheet ilahduttivat meidänkin matkaamme. Niitä nähdessä on mukavakin hiljentää ja seurata kuinka emot ohjaavat karitsojaan. Olennaista on muistaa odottaa, että koko perhe on ylittänyt tien. Muuten hätäinen pienokainen saattaa hypätä auton alle. Kuva on Islannin päätieltä (1).

Lampaiden lisäksi tien varsilla varoitettiin linnuista. Ne saattoivatkin toisinaan lennellä autoilun kannalta turhan matalalla ja syöksyillä tielle. Toisenlaisiakin lintukohtaamisia oli.

Tiet eivät olleet yleensä samalla tavalla pelottavia kuin vaikkapa joskus Norjassa. Korkeammallakin tiet ovat leveitä, ja ohittamaan mahtuu. Pikku-Yariksen ulottumattomissa olleista vuoristoteistä emme tietenkään voi sanoa paljon mitään, vielä. Vaikka tiet eivät kamalia olleet missään paikassa, tunnustan, että toisinaan huimasi.

Ihaninta koko maisemassa oli se, kun näki kauas. Rakastin Islannissa sitä, että oli tilaa katsoa. Aina ei toki ollut.

Kun nyt teistä puhutaan: Suomen kielen tietää-verbi tulee sanasta tie. Sen alkumerkitys onkin lähellä ´tielle opastamista´tai ´tien löytämistä´.

Matkailua ja sen avulla oppimista arvostetaan. Kollegani on parhaillaan kiertämässä maailmaa ympäri. Työpaikalla vitsailin, etten haluaisi lähteä moiselle matkalle, koska pitäisi käydä niin monessa maassa, joka ei ole Islanti. Hämmästyin reaktiota, jonka sain aikaan. Monet koittivat äidillisesti ja isällisesti neuvoa, että on hyvä nähdä vähän muutakin.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja siksi sanon nyt: olen käynyt muuallakin. En ole ehkä reissannut viime vuosina kovin aktiivisesti, koska rahatilanne on ollut mikä on ollut. Islanti on ensimmäinen maa, johon rakastuin, vaikka onkin paljon sellaisia paikkoja, joista pidän todella paljon. Moniin maihin haluan takaisin, ehdottomasti. Nousen vastustamaan listoja siitä, kuinka monessa maassa kukin on käynyt (15?). Kyllä samaan maahan täytyy saada palata moneenkin kertaan, tuskin kahdessa viikossa pääsee kiinni tietämiseen. (Oikeasti aion käydä kyllä myös muualla kuin Islannissa, jo miehenikin vaatimuksesta.)

Matkustaminen on luultavasti aina kartuttanut yksilön tietomäärää, vaikkei se missään nimessä ole välttämättä lisännyt ns. asiallista tietoa. Matkakuvaukset ja -kertomukset ovat perinteisesti olleet omiaan lisäämään kulttuurienvälisiä ennakkoluuloja. Onhan niihin liittynyt paikallisten omituisten tapojen ihmettelyä tai vääränlaista ihailua. Marokon reissulla (lapsena) opin suhtautumaan islamiin hieman pelokkaasti, vaikka marokkolainen kulttuuri sinänsä viehätti minua.

Laavaunelmia on yhdenlainen matkakertomus. 2000-luvun ihmisellä on huomattavasti kehittyneemmät tekstitaidot kuin taviksella sata vuotta sitten. Tajuan kuitenkin, että toisinaan olisi hyvä miettiä, kenen etu on, että lähden mukaan siihen diskurssiin, jossa ihannoidaan islantilaisten alkoholitottumuksia. Tai onko oikein nostaa maa ja kansakunta tällä tavalla jalustalle.

Islannin teillä oppii, muutakin kuin varomaan lampaita ja lintuja. Tie tää -prosessi on kuitenkin kesken, sitä haluan korostaa. Uskon, että vastarakastuneen höpinöihin tulee enemmän järkeä ja syvyyttä, kun suhde kehittyy. Aion antaa sen kehittyä.

Ja islannin oppikirja on ostettu.

Islannin unet

Islannissa on jonkin verran edullisia ja ilmaisiakin leirintäpaikkoja. Alkuasukkaat itsekin harrastelevat jonkun verran viikonloppuretkeilyä luonnon helmassa. Sellaisia nähtävyyspaikkoja kuin Thórsmörk tai Skaftafell kansoittavat ulkomaalaisten turistien lisäksi myös islantilaiset perheet ja kaveriporukat.

Me emme telttailleet, vaikka sekin on epäilemättä jollakin islanninreissulla edessä. Ainakin, jos aiomme tehdä vaellusretkiä. Jotkin aivan rannikon telttailupaikat saavat kyllä jäädä kokematta, mereltä puhaltava tuuli ei välttämättä kutsu pystyttämään leiriä.

Valitsimme yöpaikoiksemme hostelleja, jotka muuten Islannissa ovat oikein siistejä ja mukavia. Ne ovat pitkälti aikuisväestön suosiossa (tai sitten Islanti on). Monissa paikoissa tunsimme olomme kovin nuoreksi, mikä ei haitannut ollenkaan. Reykjavík on tietysti tässä poikkeus: siellä riitti nuorempaa porukkaa (myös niitä kitaraa mukana kantavia soittajapoikia, joihin aina välillä reissuissa törmää, kai).

Hintatasoltaan hostellit saattavat tuntua aika kalliilta: 4500 kruunua oli yleinen hinta kahden hengen huoneesta. Kruunun kurssin heikentymisen vuoksi lopullinen hinta tuntui kuitenkin sopivalta. Kaksi yötä olimme jonkinlaisessa "maatilamajoituksessa", joka oli pienoinen pettymys. Ihan mukava paikka se oli, muttei ollenkaan hintansa väärti. Varsinkaan kun majoitus (9980 kruunua yöltä, maksuhetkellä 134 euroa) piti maksaa etukäteen, jolloin kruunukin oli kalliimpi.

Lopulta hintaa yöpymisille kertyi yhteensä 961 euroa. Summa kattaa kahden hengen kahden viikon unet. Loppuhinta on reilut sata euroa vähemmän kuin budjetoimme, sen verran kurssimuutos paransi tilannetta.

Hostelleista muuten täytyy ehdottomasti suositella tätä idän helmeä.

Mitäs se ajelu sitten maksoikaan...

Auton vuokra Budgetista: 420 e
Bensat: n. 250 e

Autovuokraamo oli ehdottomasti halvin löytämämme. Auto pienimmästä luokasta. Emme ostaneet lisävakuutusta. Voi kuulostaa oudolta, kun aina toitotetaan maksimivakuuttamisesta, mutta laskeskelin, että todennäköisin onnettomuus johtuu siitä, että huristan jonkun eläimen päälle tai kivi paiskautuu ikkunaan, eikä vahvistettukaan vakuutus olisi moisia korvannut.

Jos löysin kaikki bensakuitit, summa on tosiaan tuossa. Litrahinta oli siinä 128 Kr kieppeillä eli 1,43 e. Ei siis mitään hirveen poikkeuksellista. Bensan kulutus oli luonnollisestikin ylämäessä reippaampaa kuin alamäessä, jolloin saattoi huristella vapaalla.

Islanti harrastuttaa

Sitä tekeekö Islanti hartaaksi tai missä paikoissa Islannissa voi kokea hartautta täytyy pohtia joku toinen kerta. Tänään tarkoitukseni oli kertoa uudesta, Islannin kirvoittamasta harrastuksestani. Aloitin nimittäin maanantaina ratsastuksen tumpeloaikuisten ryhmässä!

Käänne on aika yllättävä, kun muistaa, että pari vuotta sitten kärsiessäni kommunikaatio-ongelmista koirani kanssa, päätin unohtaa ikuisesti siihenkin saakka aika kaukaisena pysytelleen ajatuksen ratsastamisesta. Selvästikään minua ei oltu tarkoitettu eläinten pariin. Kuukaudet karvakasan kanssa kuitenkin tekivät tehtävänsä. Koira oppi ymmärtämään minua ja minä totuin koiraan. Ja siinä sivussa vähän muihinkin eläimiin.

Vielä Islantiin lähtiessänikään en kyllä ajatellut kokeilla sikäläisiä (tai muitakaan) hevosia, mutta kuten jo aiemmin totesin, teiden varsilla laiduntavat viehkot issikat alkoivat houkuttaa ja koska ratsastuskokemus Mývatnilla oli niinkin mukava, rohkaistuin kyselemään kotiin palattuani ratsastustunteja paikalliselta tallilta. Syksyn tunnit alkoivat maanantaina.

Ensimmäinen oikea yritys nousta hevosen selkään oli säälittävä. Taluttajana toimiva pikkutyttö jaksoi kannustaa, kun yritin kammeta itseäni satulaan, mutta loppujen lopuksi oli turvauduttava sekä jalustimen laskemiseen että penkkiin. Tunnilla ratsastaminen oli tietenkin ihan erilaista kuin vanhan maantien (lue: polun) seuraaminen laavakentällä oppaan tarinointia entisistä ajoista kuunnellen, mutta varsin mukavaa ja rentouttavaa sekin.

Ensi viikolla veivaan itseni jälleen ratsaille. Toivon tulevani sen verran taitavaksi, että joku kesä uskaltautuisin vähän pidemmälle ratsastusvaellukselle. Islannissa ehkä (kuva on Geysiristä).

Kivinen tie

Olen edelleen samaa mieltä Islannin kaksvetoisten kuljettavista sorateistä. Ihan ajettavia. Kolminumeroiset vähän hankalampia kuin kaksinumeroiset. Mutta kiviähän siellä välillä tietysti lentää. Bongasin kanssaturistien Yariksissa muutaman kolhun, jotka olivat selvästikin huonon onnen tulosta.

Pahin tuho löytyi eräänä aamuna Vagnsstaðirissa. Parkkipaikalta päin valui öljyä retkeilymajan pihalle. Siitä ihan meidän auton vierestä... En sitten edes säikähtänyt, koska emme olleet ajelleet missään kovin epäilyttävillä teillä, enkä muistanut mitään outoja kolauksia edelliseltä päivältä. Tarkistimme kuitenkin tienoon tarkkaan ennen kuin rupesimme pohtimaan ilomme moraalittomuutta. Ei varmaan ole oikein olla niin tyytyväinen, kun meidän automme öljytankki ei ollut valahtanut pihalle vaan jonkun muun.

Tunsimme ihan aitoa osanottoakin. Kuka onneton autonvuokraaja sitten olikaan, häntä ei löytynyt keittiöstä, kun kävimme kertomassa havainnostamme. Ehkä edellisenä iltana hylätyn suodatintötterön anastamisesta ruotsalaisnaiselle tuohtunut poika olikin pahantuulinen jostakin paremmasta syystä...

Sorateillä

Islannin tieliikennehallituksen sivulta löytyvä filminpätkä varoittaa turisteja ihan ensimmäiseksi sorateistä.

Jos on Suomessa ajellut maaseudulla, ei niissä ole erityisemmin uutta: asfaltin vaihtuessa soraksi kannattaa tarkistaa vauhtiaan, paksummin irtosoraa löytyy juuri korjatuilta tieosuuksilta, kun taas kauan käytössä olevilla pätkillä riesana ovat kuopat. Irtosoralla ajettaessa auton hallinta vaatii enemmän tarkkuutta ja koska vastaantuleva liikennekin käyttää samoja ajouria, täytyy hyvissä ajoin hidastaa vauhtiaan ja siirtyä syrjään kun sellaista kohdalle sattuu.



Kapeat soratiet ovat haasteita, joilta ei pääse karkuun Islantia kiertäessä. Ykköstiekin kutistuu välillä puolentoista ajettavaksi hiekkatieksi. Panikkiin ei kuitenkaan ole syytä, Islannissa pärjää ihan hyvin tavallisen suomalaisen tieliikenteilijän taidoilla (kun käyttää vähän järkeä, eikä lähde kokeilemaan maastoon).

Islannissa ajamista helpottaa liikenteen vähäisyys ja hyvä näkyvyys. Laavakentillä kohoava hiekkapilvi paljastaa vastaantulevan auton jo kauan ennen kohtaamista. Ohittaminen sujuu rauhallisesti, kun näkee tien edessä olevan vapaa kilometrien verran.

Vieras kieli oikeassa paikassa

Tämä nyt ei varsinaisesti liity mihinkään Islantiin, mutta Islannin kielen opiskeluun kylläkin. Samalla kun tilasin julkaisijalta Allt í Lagin, heräteostin myös kirjan nimeltä Kielten matkassa. Se on kai pääasiassa suunnattu kieltenopettajille ja oppikirjaksi kursseille, joiden päämääränä on tehostaa osallistujien kielten oppimista, mutta toki sen anti on sovellettavissa tällaiselle yksin/kaksinopiskelijallekin.

Vaikka kysymys on oikeastaan aika mielenkiintoinenkin, en ole aikoihin pohtinut sitä, mitä vieras kieli minulle merkitsee. Selvää on että innostun helposti eri maista ja koen heti tarpeelliseksi opetella paikallista kieltä. Tämä piirre on tainnut olla kieltenopiskelussani läsnä heti alusta alkaen. Samoin kateus pontimena. Muistan kovasti koettaneeni herättää englantilaisen vaihto-oppilaan huomion lueskelemalla lakkautetun koulun varastosta löydettyä englanninkirjaa. Valitettavasti vain isoveljeni osaamista kehuttiin, eikä kukaan hehkuttanut millainen lapsinero olin osatessani muutaman lauseen englantia, vaikka olin hädintuskin edes kouluiässä. Yksi varhaisimpia muistojani on automatka Ruotsiin ja se kirpakka tunne, kun Nina-serkkuni ruotsin osaamista kehuttiin. Osasi jo paremmin kuin vanhempansa. Matkalta minulle jäi mieleen sana kaffe. Myöhemmin serkkuni opetti minulle vanhasta ruotsalaisesta aapisesta uusia sanoja: en ko, en orm. En ymmärtänyt artikkelien merkitystä, mutta opin, että o lausutaankin u.

Vanhempani ovat ummikkosuomalaisia ja kun veljeni kasvoi liian isoksi perhematkailuun, minä perin kunnianarvoisan tulkin paikan. 16-vuotiaana selitin saksaksi (ja piirtäen) ranskalaisella poliisiasemalla autollemme tehtyä ilkivaltaa. Sen reissun jälkeen en ole elävässä elämässä saksaa tainnut käyttääkään ja kieli on pahasti unohtunut. Samoin on käynyt ranskalle. Kielitaidon rapistuminen on masentava ajatus, mutta toisaalta ei huvita käyttää aikaansa ranskan petraamiseen. Kielien harrastus onkin ollut minulle aina liitoksissa kulttuuriharrastukseen. Päädyin englannin ylioppilaaksi oikeastaan vain ja ainoastaan siksi, että olin niin hulluna Australiaan.

Kieli on minulle ennenkaikkea tapa sukeltaa sisälle vieraaseen kulttuuriin, tapa omaksua uusi osa omaan identiteettiin, tapa assimiloitua. Vieras kieli (ainakin englanti) on minulle tapa olla jotakin muuta, jotakin enemmän: sosiaalisempi, rennompi, rohkeampi, iloisempi, avoimempi. Se on tapa laajentaa omaa maailmankuvaa ja sosiaalista liikkumatilaa.

Kukkaset

...ovat olleet tämän pohjayritelmän inspiraationa.

Lopputulos ei ole ihan täydellinen, mutta viilaillaan tässä. Mitä sanot? Mitä pitäis muuttaa?

Edit: Tästä tuli nyt aika girly girl. Musta tuntuu, että fontteja ois vielä ainakin kiva vaihtaa.

Edit kans: No nyt näkyy kukat Satullakin. Toivottavasti muillakin. Firefoxilla tää näyttää vähän eriltä kuin IE:ssä, mutta emme välitä. Pinkit linkit muutin hillitymmän sinisiksi. Toivottavasti fontti sopii luettavaksi.

Kunnia sille kelle kunnia kuuluu. Taustan kukkakuvion aikaansaamisessa auttoi paljon tämä tutoriaali. Koko homma tehtiin Bloggerin valmiin pohjan päälle aikaa ja vaivaa säästäen. Ilmainen pikku laskuri on tiedot.netistä.

Mikä siellä oli perseestä?

Tuota minä kysyn usein reissuiltaan palaavilta. Uskon että paikasta kertoo paljon se mikä siellä palaajan mielestä eniten mättää - oli se sitten amerikkalaisten turistien tulva, olematon yöelämä, lattea maisema, puuttuvat museot tai sateinen sää.

Monet kitisevät Islannin hintatasosta, mutta koska minä otin asiaan strutsimaisen välttelevän asenteen, enkä vaivautunut joka äyriä euroiksi muuntamaan, saatan vain epämääräisesti todeta, että ei siellä enää niin tolkuttoman kallista ollut, kun se kruununkin arvo niin keväällä tipahti.

Saksalaisen pyöräilijän kanssa tuli juttua siitä miten kummeksuttavaksi monet kokevat sen, että lähtee ihanaisesta eurooppalaisesta kesäsäästä viileään Islantiin. Saarivaltiota ei voikaan suositella aurinkolomakohteeksi, mutta minulle sikäläinen kesäilmasto maittoi. Lämpötila oli optimaali aktiiviseen lomailuun. Aurinkoa oli sopivasti ja sateen sattuessa saattoi lohduttautua sillä, että tuuli toimittaisi pian erilaista säätä kohdallemme. Välillä kävi kyllä vähän raskaaksi pukea ja riisua pukea ja riisua, kun sade vaihtui kuumottavaksi auringoksi ja taas takaisin sateeksi. Mutta all in all, en valita.

Traagisimpia asioita retkellämme oli ehkä paahtoleivän unohtaminen Vagnsstaðiriin, kun sitä ei sitten ollut eväsleipiin päivällä. Joskus unohdimme ostaa maitoa ja jouduimme juomaan kahvin mustana. Kerran peruutin pylvääseen, mutta sen verran hitaalla vauhdilla, ettei autovuokraamosta ole perästä kuulunut. Niin ja kerran ajoimme lintuperheen yli, mutta se onkin jo toinen tarina... joka päättyy onnellisesti.

Mikä siellä oli parasta?

Tuota minulta on kysytty jo vaikka kuinka monta kertaa. Olen yrittänyt etukäteenkin pohtia sopivaa ja kuvaavaa vastausta, mutta keksimistyö on vielä kesken. Tämä kirjoitus on yritys vastata hankalaan kysymykseen.

(Sanottakoon varoituksen sana: seuraava teksti saattaa sisältää latteuksia ja ylitunteellista lätinää. Heikkohermoisten sekä pienten lasten suositellaan siirtyvän nyt jonkin toisen blogin pariin.)

Mikä Islannissa oli siis parasta? Haluaisin - kaikesta lapsellisuudesta huolimatta - puhua matkailutermein. Siellä nimittäin on aivan erityinen the spirit of Iceland, joka syntyy, kun ihmiset, tila ja saagat kohtaavat.

Saagoista on kirjoitettu jo muutamaan kertaan ja kirjotetaan vastakin. Saagoista kiinnostunut juoksee tietysti museoissa ja tarinoiden tapahtumapaikoilla, mutta Islannissa tarut ja historia ovat enemmänkin: Islannissa luonto sisältää kertomuksen. Maa on täynnä paikkoja, joissa mennyt aika on edelleen läsnä. Siellä täällä on kiviksi muuttuneita peikkoja. Iceland Road Atlas, joka oli pullollaan näitä tarinoita, on välttämätön matkakumppani.

Islannin luonnossa oli mukavaa kulkea, kun sai itse rauhassa kokea ja reagoida. Kaikki oli uutta, erilaista ja jännittävää, mutta myös rauhoittavaa. Oli ihanaa nähdä kauas. Luonnon värit olivat kauniita ja yllättäviä.

Islantilaiset ovat ihmisiä minun makuuni; he tuntuivat kovasti suomalaisilta. Islantilaiset suhtautuivat meihin yleensä varauksellisesti mutta ystävällisesti. Maaseudulla oltiin kohteliaita samalla tavalla kuin usein Suomessakin, siis siten että amerikkalainen saattaisi luulla käytöstä tylyksi. Minusta varauksellisuus sai heidän ystävällisyytensä tuntumaan vieläkin lämpimämmältä ja aidonoloiselta.

Hiiteen "eurooppalaiset" juomatavat. Kun islantilaiset juhlivat, ei tissutella eikä sievistellä. Emme käyneet Reykjavíkin klubeissa, mutta kuppiloissa ja kaduilla näytti siltä, etteivät ihmiset panosta kohtuuttomasti pukeutumiseen. He panostavat juomiseen ja tanssimiseen. Pöydilläkin tanssittaisiin, elleivät ne olisi niin täynnä laseja.

Kaupungeissakin mieli lepäsi. Talot olivat matalia ja värikkäitä. Kahviloissa soi miltei aina jazz. Erityisesti jäin kaipaamaan Akureyriä, Islannin toiseksi suurinta kaupunkia. Sen täytyy olla jollakin arkkitehtien top-listalla.

The spirit of Iceland täytyy itse kokea, en minä sitä osaa kuvata. Minull se oli sitä, että ihmiset, luonto ja kaupungit antoivat minulle tilaa. Islannissa kaikki oli juuri sopivaa.

Ég tala íslensku lika

...not.

Uskallan ottaa riskin ja lisätä tuon lika-sanan otsikkoon, vaikkei minulla ole hajuakaan islannin sanajärjestyksestä (tai siitä, miten lika kirjoitetaan). Ehkä joskus osaan sanoa, miten se oikeasti menee, islannin opiskelu on nimittäin yksi niistä asioista, joiden parissa viettäisin mielelläni syysiltoja.

Oppikirjoja täytyy hieman pohtia. Voisin harkita suomenkielisen oppikirjan tilaamista, mutta täytyy sanoa, että myös tuo romppu houkuttelee. Toivon, että opiskeluun löytyy jokin sopivan haastava ja kannustava apuväline, Kai A. Saanilan Opi Islantia 70-luvulta ei kyllä minulle riitä.

Tunnustan, että tuntuu hullulta alkaa opiskella kieltä, jota ei oikeastaan tarvitse missään. Onneksi voi lähteä opintomatkalle harjoittelemaan käytännön islantia.

---

Olen välillä reissaillut muualla, minkä vuoksi Islanti-muistelot ovat jääneet vähiin. Kaipaus on kuitenkin pysyvä. Viime aikoina minua on lohdutellut taas Silvia Night ja Til Hamingju Ísland.