Luin jo jokin aika sitten Vigdís Grímsdóttirin teoksen Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona. (Pokkarin on kustantanut LIKE vuonna 2003. Kansi on Eliza Karmasalon käsialaa.) Teoksella on pitkä nimi. Juuri näillä sanoilla se alkaakin, kun minäkertoja esittäytyy lukijalle tai päähenkilö asianajajalleen. Teoksessa on kysymys rikoksesta ja sen rangaistuksesta. Ísbjörg julistaa: "Valo sytytettäköön. Tuomio julistettakoon. Oikeus toteutukoon."Lukijalle ei heti paljastu, mistä tai minkälaisesta rikoksesta oikeastaan on kysymys. Hyvä niin, sillä Ísbjörg ja hänen tekonsa alkaa todella kiinnostaakin vasta, kun rikos saa kontekstin ja Ísbjörg kertoo tarinaansa lukijalle tai teoksen sinälle, asianajaja Petúr Petúrsonille. Lukijaa ja asianajajaa yhdistää toisen persoonan asema: he ovat tarinan kuulijoita ja heistä tulee kertojan keskeisimmät tuomarit.
Kertomus on taitavasti rakennettu kokonaisuus, jossa minäkertoja on ilmeisen keskeisessä asemassa. Väkisinkin tuli pohdittua, missä määrin häneen voi luottaa: Mitä kertoja jättää paljastamatta? Valehteleeko hän? Mihin hän kertomuksellaan pyrkii, tai mihin pitäisi pykiä?
Ísbjörgin tarina kerrotaan takaumina: se koostuu hetkistä, joita minäkertoja pitää olennaisena tilanteensa kannalta. Tärkeää ovat aikuiset ja heidän roolinsa pienen lapsen ja nuoren tytön elämässä. Ihmisten tekemät ratkaisut eivät ole teoksessa helppoja, eivätkä ihmiset yksiulotteisen hyviä tai pahoja.
Tarinaan jää aukkoja, eikä jokainen herännyt kysymys saa vastausta, kun kertoja siirtyy unelmien ja kuvitelmien maailmaan, josta hän hyvästelee tarinansa kuulijan. Uhmakkaasti hän lopettaa:
- Jää hyvästi, Pétur Péturson. Puolusta asiaasi hyvin. Hyvästelen sinut, ystäväni. Sinä olet muuttunut. Et unohda minua.
Nimeni on Ísbjörg.
Olen leijona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti