Villiintyneet lupiinit

Eroosio on melkoinen ongelma tuulisella ja puuttomalla Islannin saarella. Noin puolet maapinnasta on luokiteltu merkittävästi tai pahemmin kuluneeksi.

Tuulen ja kasvillisuuden vähäisyyden lisäksi Islantia kuluttavat sateet ja vulkaaniset ilmiöt. Irtonainen maaperä voi olla tulivuorenpurkausten ja jäätiköiltä virranneen hiekan aikaansaamaa, mutta varsinaisen eroosio-ongelman syntymistä on edesauttanut ihminen. Ensimmäiset islantilaiset saapuivat maahan, jossa 25% maasta oli koivumetsikköjen peitossa (nykyään puustoa on enää prosentilla Islannin pinta-alasta).

Taistelua maaperän köyhtymistä ja autiomaita vastaan on käyty hyvin pitkään. Soil Conservation Service of Iceland perustettiin 1907. Eroosiota vastaan on käyty laiduntamista rajoittamalla ja maaperää sitovaa kasvillisuutta istuttamalla.

Lupiinit ovat yksi kasveista, joita tuotiin Islantiin pelastamaan maaperää. Niistä onkin ollut apua sen sitomisessa ja rikastuttamisessa, mutta valitettavasti lupiinit ovat levinneet hallitsemattomasti ja uhkaavat varjostaa Islannin alkuperäisen kasvuston kuoliaaksi.

Nyt islantilaiset saavat taistella sekä eroosiota että lupiineja vastaan.

Joulun antia

Satun hyllyyn oli vahingossa eksynyt Kaikkeuden enkeleitä kaksin kappalein ja toinen päätyi nyt minulle. Ihastuin Einar Már Gudmundssonin kirjaan ihan niinkuin Satukin aikaisemmin.

[I]lon ja alakulon erikoinen liitto,

oli kirjaa takakannen mukaan kuvailtu Helsingin Sanomissa joskus. Se liitto viehätti minuakin. Samoin se kuinka tapahtumapaikka on hyvin konkreettisesti Islanti ja Reykjavík, vaikkei siitäkään tehdä mitään sen kummempaa numeroa. Niinkuin ei suuremmistakaan asioista.

Emmekö kaikki kaipaisi elämäämme enemmän sivuilta huokuvaa itsestäänselvää hyväksymistä? Korutonta kunnioitusta silloinkin kun ystävän ratkaisu on hukuttautuminen.

Kirja on kiihkotonta kritiikkiä yhteiskuntaamme kohtaan. Mitä teemme heille, jotka eivät pysty suorittamaan maksimaalisesti? Heille joista ei kasvakaan kunnon veronmaksajia? Niille heikoille jotka elontiellä sortuvat.

Kertasníkir

Eilisestä pukista on sanottava jotain jälkikäteen, jouluaatto kun meni kynttilöitä vahtiessa. Entiseen aikaan kynttilänvalo oli kirkkain valonlähde, joka oli saatavilla. Kynttilät olivat niin arvokkaita, että lapselle oli ilo saada sellainen jouluna. Monesti jouluaattona kynttilä annettiinkin, ja tottakai myös Kertasníkir, Kynttilänruinaaja, halusi sellaisen itselleen.

Nyky-Islannissa tunnetaan sähkövalo, eikä kynttilöihin turvautuminen ole välttämätöntä. Siitä huolimatta myös kynttilöitä tietysti edelleen käytetään, ja Kynttilänruinaaja odottaa sopivaa tilaisuutta, jotta saisi napattua niitä itselleenkin.

Viime yönä kaikki kolmetoista joulupukkia pysähtyivät tuojottamaan taivaalle ja ihmettelemään joulun valoa. Tänään ensimmäinen on aloittanut paluumatkansa vuorille, huomenna lähtee seuraava. Kynttilänruinaajasta päästään loppiaisena 6. tammikuuta, kun joulunviettokin loppuu.

Gleðileg jól
gott og farsælt
komandi ár

Ketkrókur

Tänään pukin odottelu on joulukiireiden vuoksi jäänyt lähes viime tippaan. Nyt on kuitenkin Ketkrókurin eli Lihakoukun vuoro. Meillä on syöty saksanhirveä, huomenna saadaan kinkkua ja Islannissa maistuu varmaankin lammas, mutta pukki ei ole turhan tarkka. Kaikki liha kelpaa.

Pukin nimi tulee tavasta, jolla hän on lihoja näpistänyt. Se pujottaa savupiipusta koukun, jolla nappaa mukaansa orrella savustumassa olevasta lampaasta koipipalan. Lihakoukun on käytännöllisesti katsoen järkevää ajoittaa työnteko juuri tälle päivälle, koska Islannissa vietetään Pyhän Þorlákurin päivää, jolloin savustettu lammas on perinteisesti valmistettu.

Gáttaþefur

Enää puuttuu kolme pukkia, ja maanantaina ne aloittavat paluun vuorille, kukin vuorollaan tietysti. Ainakaan ei pukkeja voi syyttää järjestelmällisyyden puutteesta. Jokaisella on organisaatiossa selvästi määritelty tehtävä, ja työaikakin on säännöllinen.

Jouluvalmistelujen ollessa kiihkeimmillään lisääntyy pukkien uteliaisuus. Tänään on Gáttaþefurin eli Nuuskijan vuoro. Suomalainen käännös on ollut Ovennuuhkija, mutta mikäli ovi pitää saada käännökseen mukaan, pitäisi tuoda ilmi, ettei pukki nuuhki ovea vaan ovenraosta. Nuuskija tai Nuuhkija ovat minusta kuitenkin parempia nimityksiä kuin Ovestanuuhkija. Olen törmännyt englanninkielisissä teksteissä sekä nimitykseen Sniffer että Door Sniffer.

Nuuskijan ulkoisiin ominaisuuksiin kuuluu, kuten olettaa saattaa, valtava nenä. Hän rakastaa jouluksi leivottavien kakkujen tuoksua. Erityistä herkkua on ohut Laufabrauð, jota Islannissa on tapana tehdä jouluksi. Nyt kun muutama muukin pukki on tullut jo tutuksi, ei liene yllätys, että Nuuskija yrittää napata muutaman herkun itselleenkin.

Tänään on myös hlakkandi, tai tällä nimellä on ainakin joskus ennen päivää kutsuttu. Verbi hlakka tarkoittaa jonkin odottamista, ja päivän nimi viittaa siihen, että tänään lapset alkoivat odottaa joulua. Alkoivat, sillä nykyisin odotus alkaa takuulla aikaisemmin.

Gluggagægir

Tänään on sen pukin vuoro, joka saattaa ehkä osin muistuttaa suomalaisia tonttuja. Liikkeellä on nimittäin Gluggagægir eli Tirkistelijä (vastustan käännöstä Ikkunantirkistelijä, mitä varten se pukki ikkunaa tirkistelisi). Pukkia vaivaa suunnaton uteliaisuus, minkä vuoksi se kurkkii ikkuinoista ja seuraa jouluvalmisteluja. Nykyaikainen Tirkistelijä saattaa (k)urkkia myös saadakseen tietää, ovatko lapset kiltisti.

Leluista kannattaa pitää huolta tänään siksi, että uteliaisuuden lisäksi Tirkistelijää vaivaa jonkinlainen kleptomania. Jos jokin lelu näyttää kivalta, pukki ei mene kauppaan sellaista hankkimaan, vaan näpistää sen itselleen.

Olen todella tyytyväinen, että tietokone - rakas leluni - on vielä paikallaan. En tiedä nimittäin, riittääkö pukilta suojautumiseksi se, että pitää verhoja kiinni.

Päivän pukki

Tänään pukki tulee vähän myöhemmin, illemmalla. Varoitan vain etukäteen, että piilottakaa äkkiä kaikki hyvät lelut!

Bjúgnakrækir

Hohhoijaa, tekisi mieli siirtyä jo uuteen otsikkoon, vaikka aihe on sinänsä kiinnostava. Juuri nyt kodin siivon ja kaaoksen keskellä toivoisin viettäväni joulua jossakin islantilaisessa rauhan tyyssijassa, ei haittaa vaikka tuulisi kylmästi, kunhan minä vain saisin olla rauhassa. Kaipaan tilaa, siellä Islannissa sitä on.

On jo aiemmin ollut puhetta siitä, että nämä islantilaispukit ovat hieman pehmentyneet vuosien varrella. Alunperinhän ne olivat ennen kaikkea kiusantekijöitä, nykyisin niiltä voi saada lahjankin. Ikkunalaudalle jätetään kenkä, johon jotakin pientä voi ilmestyä. Tuhmat lapset saavat vanhan perunan (pst pukit, viekää ne, jotka mulla on jääkaapissa). Parempi kai se perunakin kuin joulupataan päätyminen.

Bjúgnakrækir eli Makkaranpihistäjä saapuu tänään, 20. joulukuuta. Tälle pukille maistuvat monenlaiset makkarat (englantilaisetkinko?), ja hän vie niitä kykynsä mukaan. Erityisen tunnettu pukki on siitä, että hän liikkuu katonrajassa orrella ja nappaa makkarat sitä kautta.

Makkaranpihistäjä on nälkäinen, eikä nälkä ilmeisestikään lähde kovin helpolla, sillä hän vierailee niin monessa talossa kuin vain ehtii. Mikäli islantilainen makkara on hyvää, epäilen, ettei ihan jokainen kadonnut makkaranpala ole oikeasti Makkaranpihistäjän vierailun seurausta. Heppua on vain helppo syyttää.

Skyrgámur

Joulu lähenee, pukit paranee. Tänään on sen vuoro, joka on minulle kaikista läheisin. Skyrgámur on suomennettu Rahkanhamuajaksi, mutta skyr ei kyllä ole ihan rahkaa, vaikkakin jotain sinnepäin. Jóhanneksen runossa pukista kerrotaan seuraavaa:

Skyr Gobbler, the eighth,
was an awful stupid bloke.
He lambasted the skyr tub
till the lid on it broke.

Then he stood there gobbling
- his greed was well known -
until, about to burst,
he would bleat, howl and groan.

Skyr-ahmatti rakastaa siis skyriä, mikä ei kyllä kerro tyhmyydestä vaan hyvästä mausta. Pukkiparka joutuu kuitenkin kärsimään, sillä hän ahneuksissaan kahmii sisäänsä sellaiset määrät herkkua, että meinaa räjähtää. Luulenpa, että monet suomalaiset kokevat jouluna tuon saman tunteen, vaikka skyrillä harvaa saakaan herkutella.

Hurðaskellirin

Mietin vielä eilistä pukkia: Tässähän on pieni ristiriita. Mistä voidaan tietää, että Askasleikir on ruma, jos pukkeja ei näe? Ilmeisesti pukit pyrkivät pysyttelemään näkymättömissä, mutta eivät omista mitään näkymättömyysviittoja, ja joku varomaton jää aina kiinni.

No joo, tänään tulee yksi suosikeistani, ainakin periaatteessa. Minusta on ihastuttavaa, että Hurðaskellirin keskeinen tehtävä on ovien paiskominen, oikeasti, ovien paiskominen. Ovenpaiskoja ihan yleisestikin pitää kovaa meteliä, siis ihmiset hereillä öiseenkin aikaan.

Jos on herkkäuninen, kannattaa tänään huolehtia, että ainakin saranat on hyvin rasvattu. Ovenpaiskoja ei ainoastaan paukuta ovia vaan myös narisuttaa saranoita. Tässä tyypissä on sellaista aitoa räyhähenkeä ja kiusamieltä, jota olen näiltä islantilaispukeilta odottanutkin.

Askasleikir

Tänään tulee pukki, jossa ensimmäinen huomattava ominaisuus on järkyttävä rumuus. En tiedä, miten islantilaiset ulkonäköön suhtautuvat, mutta me suomalaiset ajattelemme, että moni kakku päältä kaunis ja kukkii se perunakin. Ei siis anneta ulkonäön häiritä.

Lapset saattavat kuitenkin säikähtää, kun kammotuspukki Askasleikir eli Kiponnuolija tunkee päänsä sängyn alta ja alkaa hamuta astioita nuoltavaksi. Tänään kannattaa siis ainakin Helka-lampurin olla tarkkana ja nuolla saamansa kupit puhtaaksi, ettei pukki ehdi väliin.

Pukki on myös varoituksena lapsille. Älä jätä ruoka-astioita lattialle ja syö kaikki kerralla loppuun, muuten Askasleikir tulee ja vie. Alunperin ruokakipot ovat olleet puisia; islannin sana ask tarkoittaa nimenomaan puista ruoka-astiaa. Uskonpa kuitenkin, että nykyaikainen pukki nappaa nuoltavaksi Arabian lautasenkin.

Lapsena tykkäsin kaapia puhtaaksi taikinakulhot, ainakin suklaakakkutaikina oli muistaakseni hyvää. Kiponnuolija olisi saattanut kahmaista kulhon pois minulta, ellen olisi pitänyt siitä niin huolellisesti kiinni kaksin käsin. Jokin taikinansuojeluvaisto minulla selvästi on.

Pottasleikir

Ollaan tänään menossa anoppilaan syömään jouluruokaa ja viettämään etukäteisjoulua. Meillä kävi tuuri, sillä juuri tänään saapuu Pottasleikir, Padannuolija. Tämä pukki pihistää sellaisia kippoja, joita ei ole vielä pesty ja pitää pienet ruuantähdekemut, pohjaanpalanutkin kelpaa. Miten käytännollistä!

Jóhanneksen mukaan hän nappaa tähteet lapsilta, mikä tietenkin on ikävää, mutta meidän seurueeseen ei kuulu itseäni nuorempia, joten tervetuloa vaan nuolemaan kuppeja. Hyvät juhlat Padannuolijalle onkin tiedossa, anoppini on mestari keittiössä.

Se riski tietysti on, että padannuolija kaapii niin ahkerasti, että pataan tulee reikä. Tällaisia varoituksia olen kuullut, joten täytyy olla tarkkana. Tai ostaa uudet kattilat joulun jälkeen alennusmyynneistä...

Þvörusleikir

Tänään olisi hyvä päivä tehdä puuroa eikä lämpimiä voileipiä kuten olin ajatellut. Þvörusleikir eli Kauhannuolija nimittäin laskeutuu vuorilta keittiöihin pöllimään puukauhoja; puhtaista ei ole mitään iloa, jos kauhaa haluaa nuoleskella.

Kauhannuolijakaan ei ihmiselle näyttäydy. Kauha katoaa tietysti vain silloin, kun onni potkaisee pukkia ja kokin silmä välttää. Erään tiedon mukaan pukkiparka polttaa suunsa, koska kauha on niin kuuma.

Jóhanneksen runon mukaan pukki on kovin laiha, joten suon tällekin pukille ihan mielelläni sen ainoan puukauhani nuoltavaksi. Ei siitä kyllä kovin paljoa ruokaa irtoa.

Näistä islantilaispukeista puhutaan kovasti ilkiöinä, mutta ainakaan toistaiseksi pukkien toimet eivät ole tuntuneet kovin kohtuuttomilta. Minun käy niitä vähän sääliksi. Ehkä täytyy perehtyä enemmän pukkien vanhempiin, jotka syövät pieniä lapsia, ja siihen, mikä on pukkien rooli tässä aterioinnissa.

Islantilaisesta pukkiperinteestä tulee jostain syystä mieleen saamelaisten staalot, joilla on lapsia peloteltu. Staalokin nimittäin halusi pataansa pieniä lapsia kuten pukkien äiskäkin. Samoin kuin islantilaisia joulupukkeja vaivaa staalojakin jonkinlainen hölmöys: saamelaislapset voittavat staalon aina älykkyydellään.

Stúfur

Joulukalenterista tuli tänään tylsänmakuinen mutta varsin iso suklaapala. Tänään saapuva islantilaispukki ei ole kovinkaan tylsä, mutta kooltaan kyllä pienenpuoleinen. Stúfur voisi olla suomenkieliseltä nimeltään vaikkapa Pätkä (englanniksi häntä kutsutaan Shortyksi tai Stubbyksi).

Pätkä on erityisen kiinnostunut keittiöstä, mikä tekee hänestä minulle mieleisen pukin. Se yrittää napata pannulta herkkuja, mutta myös mielellään kaapii pannulta sen, mitä siihen on jäänyt. Käytännöllistä.

Näissä islantilaispukeissa on kaikissa se ominaisuus, etteivät ihmiset niitä huomaa, mikä tekee niiden ilkityöt huomattavasti helpommaksi. Minusta Pätkä vaikuttaa kuitenkin lähinnä inhimilliseltä ja ystävälliseltä tyypiltä. Ei minua ainakaan haittaa, jos jollekin pannulla käristämäni kelpaa. Voisin ihan hyvin paistaa tänään jotain ihan vaikka Pätkää varten. (Hitsi, kun olenkin juuri tänään menossa ulos syömään. Mahtavatkohan pukit toimia ravintoloissakin.)

Ja pukit hei, jos luette tätä blogia, jääkaapista saa ottaa ihan mitä vaan, kunhan jätätte mulle sen verran maitoa, että se riittää kahteen kupilliseen aamukahvia.

Giljagaur

Islantilaisessa pukkiperinteessä pukit tulevat vuorelta yksi kerrallaan aiheuttamaan jäynää talonväelle. Jóhannes Bjarni Jónassonin kansantarinoiden innoittamassa runossa pukeista kerrotaan:

Þeir jólasveinar nefndust,
- um jólin birtust þeir.
Og einn og einn þeir komu,
en aldrei tveir og tveir.

They were called the Yuletide lads
- at Yuletide they were due -
and always came one by one,
not ever two by two.
(Käännös: Hallberg Hallmundsson)

Pukit tulevat siis yksi kerrallaan mutta eivät kyllä palaa vuorille ihan heti. Paluu tapahtuu nimittäin myös vuorotellen niin, että viimeinen lähtee 6. tammikuuta, jolloin joulunaikakin päättyy. Mietinpä vaan sitä, että jos aikaisemmin pukkeja on tunnettu enemmän (jopa 80), kuinkahan kauan sitä joulua on sitten oikein juhlittu. Todennäköistä tietysti on, että pukit jakaneet alueita keskenään: "Hoida sää tää Rekiksen seutu ni mää hoidan nää länsivuonot."

Tänään 13. joulukuuta on Giljagaurin vuoro saapua vuorilta. En ole löytänyt pukin nimelle sopivaa suomennosta (auta Impi!), englanniksi se on käännetty esimerkiksi nimellä Gully Oaf tai Gully Gawk. Gil tarkoittaa kai kaivoa, kuilua, onkaloa tai jotain sellaista, gaur jotain tyyppiä. Pukki on joka tapauksessa kiinnostunut maidosta, ja nimi viittaa ilmeisesti rosoiseen onkaloon tai luolaan, josta pukki ilmestyy, sillä Jóhannes kertoo runossaan:

He snuck into the cow barn
from his craggy ravine.

Pukin käytöksestä on ainakin kahdenlaisia kokemuksia. Joidenkin mukaan Giljagaurilla on tapana hiipiä navettaan lypsämään maitoa lehmien utareista omiin tarpeisiinsa. Lehmät eivät yleensä pidä tästä vierailusta ja saattavat jopa potkaista pukkia. Toisten kokemusten mukaan pukki käy kähveltämässä vaahdot päältä maitoastiasta. (Mietin, voisiko olla niin, että itse asiassa pukki kävisikin kuorimassa kermat kirnusta, mutta asia vaatii tarkempaa tutkimusta. Karjatilojen ihmiset, tarkkailkaa tilannetta ja raportoikaa!)

Islannissakin maatalous on sen verran koneistettua, että Giljagaurilla on ehkä hankalampaa tehdä kiusaa nykypäivänä. Uskonpa kuitenkin, että Vógafjósin navetassa, jonka ohessa olevassa kahvilassa nautimme kesällä tuoretta maitoa ja ihanaa lounasta, ollaan tänään varuillaan. Jotain pukkeja siellä on näemmä käynyt jo etukäteen, en oikein ymmärrä, mistä on kyse ja miksi niitä on kaksi...

Stekkjastaur

Siitä, missä joulupukki asustaa, on olemassa monta tarinaa. Muistaakseni Markus-sedän mielikuvitusta on Korvatunturi-keksintö. Amerikkalaiset höpöttävät Grönlannista ja osuvat aika lähelle. Joulupukki - tai oikeastaan kaikki kolmetoista joulupukkia - ovat nimittäin Islannista.

Joulupukkien todellinen määrä on hieman epäselvä. Olen kuullut väitteitä kahdeksasta, yhdeksästä ja kahdestatoista pukista. Toisaalta vaikuttaa siltä, että vielä 1800-luvulla pukkeja on ollut huomattavasti enemmänkin, jopa kahdeksankymmentä. Kolmestatoista pukista kerrotaan ainakin Jón Árnasonin vuonna 1862 julkaistun kansantarinakokoelman runossa.

Pukit asustelevat vuorella luolassa yhdessä peikkojen ja jättien kanssa. Jotkut sanovat, että kyseessä on Reykjavíkin lähistöllä oleva Esja, mutta en usko, että tästä on olemassa aivan varmaa tietoa: vastaukset varmasti vaihtelevat sen mukaan, missä päin Islantia kyselee. Islantilaisilla pukeilla ei ole amerikkalaista sokerikuorrutusta, vaan niissä on tervettä räyhähenkeä ja kiinnostusta kiusantekoon. Sehän on paljon jännittävämpää kuin pukki, joka kittaa Coca colaa!

Pukit ovat veljeksiä, ja niiden äiti Grýla on varsin kiinnostava tyyppi hänkin. Ainakin minusta on aika erikoista nauttia jouluateriaksi pienistä lapsista tehtyä pataa. Ikä ja nykyaika ovat hieman pehmittäneet pukkiperhettä, mutta ainakaan kokonaan riehakkuus ja kiusanteko ei ole porukasta kadonnut.

Tänään 12. joulukuuta alkaa islantilainen jouluaika, kun ensimmäinen pukeista saapuu kiusaamaan talonväkeä, tai oikeastaan talon lampaita. Ensimmäinen tulija on nimittäin Lampaanhätistelijä (Stekkjastaur), joka nimensä mukaisesti häiritsee lampaiden rauhaa ja yrittää varastaa maitoa. Hänen ongelmiaan ovat kuitenkin kankeus ja kömpelyys. Ainakin joinakin jouluina pässi on ajanut pukin pois.

Suomeksi islantilaisesta joulusta voi lukea ainakin suurlähetystön sivuilta.

Amazing Race

Toisin kuin pari viikkoa sitten väitin, Amazing Race-sarjan ihmiset eivät poistuneet edellisessä jaksossa Islannista vaan vasta tänään. Koko viime sunnuntain jakso oli täynnä Islannin kauniita maisemia ja ihmeellistä pehmeää karuutta. Joukkueet päätyivät viettämään pakollista pysähdystä Siniselle Laguunille.

Tänään raivo ja aggressio jatkuu Norjassa.

Ulkomaalaiset Islannissa

Kalevan viikkonloppuliite sisälsi pienen jutun pienestä Islannista ja heidän ulkomaalaisistaan.

Uusia EU-maita koskeva kahden vuoden siirtymäaika kului vuoden alussa umpeen ja siitä lähtien kyseisistä maista on muuttanut 6900 henkilöä Islantiin. Tarina ei kerro ovatko he muuttaneet sinne pysyvästi vai onko osa heistä ehkä jo palannut syksyn tullen kotimaihinsa. Kesällä näytti ainakin siltä, ettei mannereurooppalainen kesätyöntekijä ole mikään harvinainen näky Islannin turistirysissä.

Islanti on ollut erityisesti puolalaisten suosiossa. Taisin tästä joskus mainitakin, kun minusta oli niin mielenkiintoista, että ainoa erityiselle kieliryhmälle osoitettu Islannin kielen kurssi oli Islantia puolankielisille. Nyt sain käsiini lukujakin. Islannissa elää 7500 puolalaista. Kaikkiaan maan asukkaista on 7% muuta kansallisuutta kuin islantilaisia.

Kalevan artikkeli kertoi, että ulkomainen työvoima on Islantiin varsin tervetullutta (ilman sitä talouden rattaat pyörisivät hitaammin), eivätkä siirtotyölaiset juurikaan polje palkkoja. Esimerkiksi sairaaloissa työehtosopimukset asettavat tarkat rajat palkkaukselle, mutta rakennusalalla toiminta on kirjavampaa. Ulkomaiset kirvesmiehet ansaitsevat vähemmän kuin islantilaiset.

Vierastyövoiman käyttöön näyttäisi liittyvän alipalkkauksen lisäksi myös muita lieveilmiöitä.

Satujen Islanti

Olen katsellut viime aikoina aika paljon kesän reissun kuvia. Kiinnitin Impin ottamia kuvia katsellessani huomiota siihen, että näytän niissä onnelliselta. Olin onnellinen Islannissa.

Olisi hölmöä olla tiedostamatta sitä, että Islanti merkitsee minulle lomaa ja vapautta, totaalista irtautumista arjesta. Teoriassa se voisi olla joku toinenkin maa, jossa olisin kesällä ollut onnellinen. Onnen tunteeseen liittyy myös mahdollisuus tehdä omanlaisensa matka omassa tahdissa: kovin usein sopeudun reissussa toisten suunnittelemaan rytmiin, eikä se minua haittaaa.

Ymmärrän senkin, että seuraavan matkan Islanti on toinen. Viime kesän reissua ei saa takaisin.

Uskon kuitenkin, ettei se ole vain vapaus, johon ihastuin, vaan vapaus Islannissa. Eikä se ollut reissu siskon kanssa, joka onnistui, vaan reissu siskon kanssa Islannissa. Harvassa maassa on niin paljon tilaa olla ja hengittää.

Islantilaisessa maisemassa on jotain mystisen lumoavaa. Siihen maisemaan rakastuin. Onneksi sen voi aistia myös islantilaisessa kaunokirjallisuudessa.

Kaikkeuden enkelit

Einar Már Guðmundssonin Kaikkeuden enkelit on ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Eikä tässä tarvitse luottaa vain minun sanaani, teos nimittäin voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.

Kaikkeuden enkelit on kuvaus pirstaloituneesta mielestä ja maailmasta, jossa mielisairaat elävät yhteisessä, ymmärtäväisessä todellisuudessaan erossa muista. Henkilöiden keskinäinen todellisuus on salliva, kullekin erilainen. Sen keskus on Reykjavíkissa sijaitseva mielisairaala Kleppur.

Kaikkeuden enkelit on myös tarina yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, hylätyksi tulemisesta. Sitähän kaikki surulliset kohtalot ovat, jollakin tavalla yhteiskunnan hylkäämiä. Mutta siitä huolimatta teoksesta huokuu uskomaton lämpö ja lempeys. Päähenkilö Paul sanoo: "Me olemme kaikki jumalan edessä tasa-arvoisia, vaikka olemmekin sairaita. Me olemme enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä." (Ärsyttävää, huomasin juuri, että takakanteen oli poimittu sama sitaatti!)

En tiedä, mistä johtuu se, että niin monissa lukemissani islantilaisissa romaaneissa tavalla tai toisella prosessoidaan kuolemaa. Tässäkin kuolema tuntuu jotenkin lohdulliselta ja runolliselta, vaikka yhteiskunnalle se merkitsisikin mielisairaan kohdalla pelkkiä säästöjä: "Jos haluat tehdä veronmaksajille palveluksen, menepä ja hirtä itsesi", Adolf Hitleriksi itsensä kuvitteleva Viktor julistaa.

Epäilen, että suomenkielisen laitoksen kanssa on tullut kiire, sillä painovirheitä on etenkin loppupuolella kovasti. On ehkä turhaa ärsyyntyä sellaisesta, mutta olisi ollut mukavaa, jos niitä olisi voinut korjailla lukemaani 5. painokseen.

Tämä on ehkä tylsä ja kulunut kommentti, mutta Kaikkeuden enkeleissä sisältö ja muoto ovat yhtä. Pidän siitä.

---

Huomasin, että islantilaiset ovat tehneet tästä myös leffan. Mistäköhän sen saisi käsiinsä?

Raivoa Islannissa

Kahden ja puolen kuukauden televisiottoman kauden jälkeen avasin toosan aloittaakseni uuden Amazing Race -kauden. Ja minne sekoilevat amerikkalaiset ensitöikseen kirmaavatkaan! Islantiin!

Suokkarini ovat siskokset, joiden into Islantiin saapumisen jälkeen oli ihanan aitoa. Tietysti siitä saa plussaa että hihkuu toteuttavansa unelmaansa, kun ajaa Islannin ykköstietä! Suurimmalta osin meno on pelottavaa. Sairaita ihmissuhteita, itselleen totaalisen sokeita ilkeitä ihmisiä, huuutoa ja hosumista. Järjettömällä hopulla ja ihan käsittämättömällä malttamattomuudella pilattuja tilaisuuksia. Tämä on Porsmork eikä Seljalandsfoss. Iik! siinä opaskartassa on vaikka mitä punaisia pisteitä, emmä tiedä missä me ollaan, jatketaan matkaa, järkeili kilpailuhysterian riivaama mies Seljalandsfossin liepeillä jättäen samalla hyvästi johtopaikalle. Kartan lukeminen olisi ehkä vienyt minuutin, mutta oli kiire heittämään ylimääräinen mutka Skógariin.

Meno oli niin stressaantunutta ja raivokasta, etten kokenut edes mitään kateutta siitä, että ihmiset kisasivat "minun maisemissani". Upeita vaan olivat maisemat jotka kylpivät usvassa. Ja Vatnajökull on vetävä. Täytyy myöntää että vaikka moottoroitu hurjastelu keskellä erämaata tuntuu väärältä, olisi ihan poppista päästä sinne kelkkailemaan. Ja yöpymään!

Ensi viikolla matka jatkuu pois Islannista.

Kotoinen Marsimme

(Kuva: Satu)

Islantia kuvataan jokus Marsiksi maanpäällä. Ja onhan se karu. Sitäpaitsi sieltä on löydetty (tai osattu etsiä?) samantyyppisiä kiviä kuin Pathfinder löysi naapuriplaneetaltamme. Myös geologisissa piirteissä löytyy yhteneväisyyksiä.

Ensimäisenä saavuimme Keflavikiin, ja ehdin jo julistaa Islannin karun maineen paikkansapitävyyttä. Maa on siellä tasaista. Pienikasvuiset lupiinit tuivertuvat eroosioalttiin maan pitiminä. Silmänkantamattomuutta riittää. Eikä sitten paljon muuta. Harmaana sadepäivänä karuus on tuntuvaa.

Matkan jatkuessa idemmäksi, aloin kuitenkin kyseenalaistaa Islantia ensin karuna ja sitten puuttomana maana. Ei se nyt niin karua olekaan, kun jäkälät ja sammalet peittävät laavavirrat kumpuileviksi vainioiksi. Kaikennäköisiä kasveja kasvaa siellä ja täällä. Puitakin löytyy. Norjalaisten lahjoittama kuusimetsikkö, isoja vaivaiskoivuja. Ei tämä nyt tietenkään ole mikään Amazon, mutta elävää ja kasvavaa luontoa. Maa täynnä olemassaoloa.

Matkalla Egilsstaðirrista Dettifossille törmäsimme kuitenkin melkoiseen kivierämaahan. Karuus oli sykähdyttävää ja kaipaan takaisin näiden ihmeellisten näkymien ääreen. Kiviä ja aina vain kiviä.

Iltapala

Islannissa tuli syötyä paljon samaa. Paahtoleipää, juustoa ja meetwurstia. Puuroa aamiaiseksi. Skyriä. Appelsiinimehua, kahvia maidolla ja ilman.

Parhaimpia iltapalapaikkoja oli Bölti Guesthousen pihamaa Skaftafellin kansallispuistossa. Kuva puhukoon puolestaan. Päivä oli todellakin ollut Happy Day, johon sisältyi paljon paljon putouksia, laavaa ja kävelyretki rotkon reunamilla.

Lentoon lähdössä

Kuten mainitsin, lunnien lentoonlähtö ei ollut kovin sujuvaa. Löysin heikohkon kuvankin tilanteesta. Sukeltamaan ne kerkesivät niin nopeasti, että vähintään kymmenen kertaa sadattelin, kun lunni ehti sukeltaa karkuun veneen tieltä juuri kun minä olin nappaamassa mestariotosta...

L niin kuin lunni

Lunneja voi ihmetellä useissa paikoissa maailmalla ja Islannissa.


Me suuntasimme kulkume itäisen Islannin Borgarfjörðuriin, jossa on helposti lähestyttävää lunniasutusta (syrjäisessä paikassa tosin). Yhteisössä riitti eloa, kun kiireiset vanhemmat kuskasivat jälkikasvulleen ravintoa rantakalliota pilkuttaviin pesäkoloihin. Lähes kaikilla linnuilla pursotti nokka syötävää.


Jos ihmettelet miten lunnit onnistuvat saalistamaan kasan kaloja yhdellä sukellusreissulla, alla selitys. Omassa mielessäni näin lunnin sukeltavan nokka auki kalaparveen ja silakoiden järjestäytyvän kylki kylkeä vasten suussa kunnes sulkeutuva nokka lopullisesti estäisi niiden pakenemisen. Ihan näin se ei kuitenkaan taida mennä:

There are many fabulous pictures of Puffins with their bills full of dangling fish, many times all neatly lined up.

Hmmm... how a Puffin can hold one fish while catching another? The answer lies in the spines on their tongues and roofs of their mouths, securing spearing a fish. Because of their way of holding the fish, scientists have been able to count up to 60 fish (albeit small ones) in a hungry Puffin's mouth.

Lähde: Puffins in Iceland

Törmäsimme lunneihin myös valasretkellämme merellä. Siellä parvet kelluskelivat ja sukeltelivat sutjakasti kohti kala-apajia. Lentoon lähteminen ei sujunut yhtä näpsäkästi kuin sukeltamaan pulahdus.

Skógar

Skógar on pieni kylä eteläisessä Islannissa, valtatie 1:n varrella. Kesän matkareittimme osui Skógariin kolmantena päivänä, jolloin jäimme yöksikin. Muistan, että olin tavattoman väsynyt. Olimme tehneet lyhyitä patikoita päivän aikana, kengät ja lahkeet olivat ravassa, mutta mieli levollinen. Maisemat olivat olleet upeita jälleen kerran.

Majoitus

Skógarin hostellista oli varattu kahden hengen huone etukäteen. Hyvä niin, sillä hostelli oli tupaten täynnä. Henkilökunnan täti oli jotenkin pahoittelevan oloinen, kun menimme ilmoittautumaan, ja sanoi, että täällä on nyt aika paljon meteliä.

Eteisessä oli ollut iso röykkiö haisevia vaelluskenkiä, mutta emme olleet kuitenkaan tajunneet varautua pahimpaan. Koko hostelli oli nimittäin täynnä amerikkalaisnuoria ohjaajineen, jokin partioporukka oli lähtenyt Islantiin vaeltamaan ja päätti kulkunsa Skógariin. Niistä lähti ääntä, meteli oli sanoinkuvaamaton.

Ehkä partiolaisinvaasion vuoksi emme kunnolla tutustuneet hostelliin. Pysyttelimme niin paljon omassa huoneessamme kuin oli mahdollista. Jonkun verran oli pakko näyttäytyä äänekkään joukon keskuudessa, sillä pesimme koneellisen pyykkiä hostellin pesukoneella. Aamulla osa nuorisoryhmän ohjaajista olisi halunnut keskustella kanssamme niitä näitä, mitä nyt yleensä on tapana. Pitivät minua varmaan sairaalloisen ujona, koska aamupalan valmistaminen oli minusta kiinnostavampaa.

Todennäköisesti valitsemamme hostelli on kuitenkin paras mahdollinen yöpaikka reppumatkaajalle. Ilman amerikkalaisnuoria hostelli olisi varmaankin ollut ihan mukava: tilat olivat siistit, kierrätys oli kunnossa. Sijainti on näppärä: lyhyen kävelymatkan päästä löytyvät kylän nähtävyydet.

Muita majoitusmahdollisuuksia Skógarissa ovat tavalliselle matkaajalle kallis Hotel Skógar ja jonkin verran hostellimajoitusta hintavampi Hotel Edda.

Skógafoss

Islannissa on valtavasti upeita koskia ja putouksia. Itse asiassa niitä on niin paljon, että jossakin vaiheessa ei enää joka purolla jaksa pysähtyä. Skógafoss kuuluu kuitenkin niihin, jotka kannattaa käydä katsastamassa, jos on lähistöllä. Siinä on tyyliä. Jos on aikaa ja voimia, kannattanee tutustua koskeen myös patikoimalla rinnettä ylös. Me olimme tuloiltana niin väsähtäneitä, että päätimme jättää patikoinnin väliin. Lähtöaamuna taas oli muuta hommaa.

Skógasafn - Skógarin kansanmuseo

Skógarin museo saattaa olla yksi Islannin parhaista kansanmuseoista. Kokoelmat olivat kiinnostavat, opastus ystävällistä. Me olimme niin onnekkaita, että saimme tavata myös museon isän Þórður Tómassonin, jonka aktiivisen keräilyn ansiosta laajat kokoelmat ovat nyt yleisön ihasteltavina. Astuessamme museoon sisään vanha mies otti meidät vastaan ja alkoi kysellä, mistä olimme. Þórður puhui meille ruotsia, mikä oli ilahduttavaa, vaikka välillä olikin kovin vaikea saada sanoista selvää. Pian hän kiirehti harmoninsa ääreen soittamaan Maamme-laulua, ilmeisesti miehen kansallislaulutuntemus on laajaa.

Oppaaksi saimme nuorehkon saksalaismiehen, jolle kesistä Skógarissa on tullut tapa. Yleensä en kaipaa museoihin opastusta - minusta on mukava katsella itse kaikessa rauhassa - mutta tästä museosta saimme kyllä enemmän irti opastuksen avulla. Opas valikoi laajasta kokoelmasta kiinnostavimpia esineitä ja kertoi niiden käyttötarkoituksista ja valmistustekniikoista. Kokoelmakiertueen jälkeen tutustuimme museon ulkorakennuksiin. Samalla lipulla pääsi piipahtamaan myös viereiseen liikennemuseoon, joka oli ihan kiinnostava, mutta jäi kyllä upean kansanmuseon varjoon.

Skógarista jäi hyvä mieli. Sinnekin on joskus palattava uudestaan. Seuraavalla reissulla se ei kuitenkaan ole mahdollista, reitti kun kulkee lähinnä Pohjois-Islannissa.

Islantilaiset Britteinsaaret

Jälleen työreissun kunniaksi googletin paikallisia islantilaisia. Ilahtuneena luulin heitä kovin järjestäytyneiksi, kun ensimmäinen osuma oli lupaavasti Icelandic UK. Kuvasta pisti kuitenkin ensimmäisenä silmään Quick Frozen Icelandic ja nopeasti katoavan hetken islantilaisten kulinaarista arvoa pohdittuani, totesin saitin koskevan islantilaisia meren antimia.

Lontoon islantilaiset löytyivät kuitenkin hetken kuluttua ja osoittautuivat taas yhdeksi syyksi opiskella islantia. Hyväksi? Sitä en osaa sanoa.

En ole juurikaan islantilaisiin maailmalla törmännyt, mutta tällä kertaa Stanstedin lentokentältä poistui samassa junan vaunussa islantilaiskaksikko. Tyttöjen mussuttaessa Opaleitaan ja setviessään kännykän varressa odottelevalta ystävältään miten päästä perille Swiss Cottageen (ymmärsin koska selvittäjäporukkaan liittyi pian myös junan työntekijä) tajusin, että heillä on varmasti laukuissaan lakritsatuliaisia... Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana... Draumureita.

En viitsinyt kailottaa vierustoverini yli talar du íslensku. Vastaus olisi ollut myöntävä (ja varmaan hämmentynyt).

Halló!

Ég heiti Satu. Ég er kennari og vinna í skóla. Ég er giftur. Karlinn minn heitur Matti.

Joo, islannin opiskelu on alkanut hitaanlaisesti. Ostamani Allt í lagi on pienoinen pettymys. Siinä en nimittäin ole tehtäviä, ja minä kaipaan tehtäviä! En minä muuten opi. Ei oppikirja kuitenkaan hyödytön ole: käytetään sitä käännösharjoituksiin ja kieliopin pänttäykseen. Juuri kielioppi tarjoillaan siinä minusta aika selkeästi ja mukavan tehokkaasti, mutta kappaleiden tekstejä ei sitten olekaan jäsennelty kovin loogisesti. Esimerkiksi kertojanvaihdosta ei ilmaista, se pitää osata päätellä tekstistä.

Onneksi tuli googlattua eilen, ajauduin nimittäin Internet-oppikirjaan Icelandic Online, jonka olin linkittänyt jo joskus aiemminkin. Huimaa kehitystä oppikirjan sisällössä oli tapahtunut sitten viime näkemän. Tästäpä tuleekin oiva väline kielen opiskeluun! Tähän mennessä olen jo kuunnellut ja toistanut, kuunnellut ja toistanut ja pakerrellut kielioppitehtävien parissa. Olen aika hyvä mekaanisissa jutuissa, mutta mietityttää, kuinka kauan mahdan muistaa sääntöjä ja sanoja.

Vaikka olosuhteet itseopiskeluun ovat kohtalaiset, käyn jatkuvasti katsomassa Nifinin sivuilla, josko olisi islannin kurssia tarjolla. Viime keväänä oli, ja minä missasin sen.

Reissukateus

Joo, reissukateus ei ole kaunista eikä tunnu hyvältä. Mutta ehkä se käy apuvälineestä: ehkä sen avulla pystyy työstämään omia tärkeysjärjestyksiään.

En koe pistoksia rinnassani, kun luen naistenlehtien shoppausvinkkejä Prahan tai Lontoon kävijöille, vaikka molemmat kaupungit kiinnostavat. Kulttuuripainotteisempikin artikkeli sujahtaa huomaamatta. Olen hyväksynyt että muut ovat löytäneet Irlannin ennen minua. Alppivaelluksista voin lukea aidon ja puhtaan kiinnostuksen vallassa. Skotlantikin nippanappa menee (kunhan joskus pääsisi sinne itsekin).

Mutta Uusi-Seelanti. Että joku lähtee sinne kahden viikon automatkalle ja kirjoittaa artikkelin lehteen. Hei minä tein sen kans! tekee mieleni kiljahtaa. Ja saman aikaisesti iskee sisäinen paniikki siitä, että eikai vain nyt tule jotakin ryntäystä Suomesta Uuteen-Seelantiin ja kohta kaikki ovat tilittämässä kaukaisen saarivaltion parhaista puolista. Olen siis tosiaan turisti, mutta mun pitää olla vähän erilainen turisti kuin muut. Löytää jotakin erityistä, sopivasti off the beaten track. Rumaa ja säälittävää. Eikö tärkeintä sittenkään ole mukava kohde ja antoisa loma? (Ei varmaan tartte edes sanoa, että Islannin suhteen fiilikset ovat osapuilleen samat.)

Vaihtarihomman olen joutunut työstämään jo aikaisemmin. Jäi itseltä välistä, enää en voi muuta kuin ymmärtää syyt ja kärsiä seuraukset. Kyllä olen kateellinen Juhon retkistä ja siitä että Ilona kulkee samoilla paikoilla kuin mekin muutama kuukausi sitten turisteina. Haluaisin minäkin imeä Islantia paikanpäällä vähän pitempään. Nähdä vuodenaikojen vaihtuvan ja kokea sikäläisen talven. Onneksi on blogit.

Islanti-blogit

Kaipaan kovasti Islanti-aiheisia blogeja, vinkit otetaan lämpimästi vastaan! Viime keväänä seurailin muutaman Islannissa vaihto-oppilasvuottaan viettävän kirjoituksia. Niistä oppi kaikenlaista jännää: missä baareissa Reykjavíkissä kuuluisi käydä, kuinka paljon tomaatti maksaa kaupassa, miten vääränlaisia vaatteita suomalaiset olivat pakanneet matkalaukkuihinsa. Vaikka vaihto-oppilaan kokemukset ovat toisenlaisia kuin turistin - tietysti - minusta oli hauskaa myös suunnitella omaa matkaa blogien seuraamisen lomassa. Keväällä Minna, Tiina ja Silja tulivat takaisin Suomeen, ja jäin odottamaan uusien vaihto-oppilasvuosiblogien ilmestymistä.

Vasta eilen aloitin etsinnän, joka tuottikin tulosta: Akureyristä löytyi Juho ja Reykjavíkista Ilona. Lukijana olen kuitenkin muuttunut: en enää pysty seuraamaan kirjoituksia uteliaalla mielenkiinnolla vaan tunnen suunnatonta kateutta. Ensiksi ärsyynnyn siitä, että vaihto-oppilaat reissaavat (kuten odottaa saattaa) ihan samoissa paikoissa kuin minäkin. Sitten minua alkaa suututtaa se, että joistakin paikoista, joissa minä olen käynyt, ei puhuta mitään. Tuohdun, kun luen analyyseja Islannista tai islantilaisista (vaikka ne olisivatkin samassa linjassa omien analyysieni kanssa). Mitä te vaihto-oppilaat voitte mistään tietää parin kuukauden oleskelun perusteella, minä sentään harrastan Islantia ja olin siellä viime kesänä kaksi viikkoa automatkalla...

Virallinen portti Islantiin

Mitä ihmettä! Islannin suurlähetystö on uusimassa Internet-sivujaan. Tylsän ja kotikutoisen näköisten sivujen tilalle on ilmestynyt aivan uusi tyyli, ja sivulta www.islanti.fi pompataankin kansainvälisempään osoitteeseen www.iceland.org/fi. Ilmeisesti Islanti haluaa yhdenmukaistaa eri maissa julkaistavien sivujen sisältöä ja ulkoasua.

Hatunnosto uudistuksesta! Vaikka yksinkertaiset sivut liehuvine lippuineen olivat aika herttaiset, antoivat ne jälkeenjääneen kuvan maan nettiosaamisesta. Moni olisi pystynyt kotonaan tuottamaan kotisivuille uskottavamman ulkoasun. Uskottavuussyistä ilmeisesti jonkun Islannissa polkupyörällä reissanneen matkakertomus on poistettu uudesta kokonaisuudesta kokonaan; muuten suomenkielinen sisältö noudattelee nimittäin osin vanhoja sivuja, vaikka uuttakin löytyy.

Uusi on vakuuttavampi, mutta valitettavasti myös vähän tylsä - sille ei kai voi mitään. Käytettävyydessä on kehiteltävää. Sivustolla navigointi on vielä aika hankalaa: esimerkiksi kirjallisuudesta kerrotaan sekavasti eri jutuissa sen sijaan, että aiheesta muodostuisi selkeä kokonaisuus. Osio pitää sisällään erillisiä juttuja mm. saagoista ja uudemmasta kirjallisuudesta, mutta valikossa mainitaan ainoastaan Laxness ja dekkarit, mikä on käytön kannalta hölmöä.

Sivut vaikuttavat vielä keskeneräisiltä. Uskon ja toivon, että esimerkiksi matkailukohteiden osalta sivustoa täydennetään koko ajan. Ajankohtaista-osion uutiset ovat pääasiassa islanniksi, ehkä tähänkin on jatkossa tulossa muutos? Ja varmaankin oikeasta palkista löytyvä tapahtumakalenteri sisältää jossain vaiheessa myös tapahtumia.

Kaiken kaikkiaan uudistus on tervetullut. On hieno juttu, että yhteen osoitteeseen on koottu virallista tietoa Islannista, suomen kielellä. Matkaa suunnitteleva saa sivuilta mukavasti perustietoa ja vinkkejä. Eteenpäin auttaa sivuille koottu näppäränoloinen kokoelma linkkivinkkejä.

Valasturismi

Greenpeace tuo Internet-sivuillaan esiin, että valasturismi on seka tuottava että kestävä tapa hyödyntää merta elinkeinona. Traveller ei lähtisi valasretkelle, mutta innokas turisti voi lähteäkin. Onneksi, sillä se oli mukavaa.

Retki lähti Húsavíkista, aika tunnetusta valaskaupungista, josta järjestetään paljon retkiä. Satamassa oli ainakin pari erilaista yrittäjää: valitsimme North Sailingin, koska se vaikutti kivemmalta. En muista, oliko meillä järkiperusteita. Retki maksoi 3800 kruunua eli noin 50 euroa. Mikäli valaita ei näy, saa turisti osallistua samalla lipulla toisellekin retkelle. Bonuksena saattaa törmätä lunneihin ja pyöriäisiin, jotka tosin taitavat valaita ollakin.

Retkelle pitää pukeutua lämpimästi, vaikka olisikin kesä: tässä on yksi syy sille, miksi Islantiin kannattaa pakata mukaan myös pipo. Merellä tulee kylmä. Minä kaipasin lämpökerrastoa vaatteiden alle, mutta tunnustan olevani aika mukavuudenhaluinen. Osa meidän paattimme matkustajista oli pukeutunut minuakin huomattavasti huonommin ja lämmittelikin ruumassa suurimman osan matkaa, mikä on aika sääli, sillä sisältä ei näe mitään.

Me saimme matkamme aikana tutustua vain yhteen valaaseen. Se oli lahtivalasnuorukainen, joka näyttäytyi meille muutaman kerran. Sitä oli jännä seurata. Pian oppi erottamaan, milloin valas sukeltaa syvemmälle ja katoaa siis pinnan alle joksikin aikaa.

Lahtivalaasta tuli räpsittyä jonkin verran huonoja kuvia. Huonoja, sillä mitään kovin kummoista asetelmaa ei saa helposti merestä ja jossain kaukaisuudessa näkyvästä evästä. Kokemuksessa ihanaa olikin valaiden etsiminen ja pelkkä merellä oleminen. Oli mukavaa seurata lintuja ja nauttia tuulesta ja raikkaudesta. Ja jännittää, nousisiko jostakin yhtäkkiä valas pintaan tai lentäisikö lunni niin läheltä, että siitä saisi kuvan. Matkan kruunasi lämmin kaakao ja kanelipulla.

Húsavík ei ole ainoa valasturismipaikka. Tilaisuuksia valaiden pongaukseen löytyy rannikolta ympäri Islantia. Húsavíkissa valasretkeen voi yhdistää vierailun valasmuseossa tai fallologisessa museossa.


Valasturismista riippuvaisella húsavíklaisella North sailingilla on kaupallisia syitä vastustaa valaanpyyntiä Islannissa. Silti minusta on kiinnostavaa, että yritys ottaa asiaan niin voimakkaasti kantaa kotisivuillaan. Se haluaa tuoda esiin mm. seuraavaa:
- Islantilaisilla ei ole oikeutta tai velvollisuutta valaidenpyyntiin omilla aluevesillään, kuten väitetään, sillä valaat muuttavat ja elävät osan ajasta kansainvälisillä vesillä.
- Siitä, minkälainen vaikutus valailla on eri kalalajeihin tulisi tehdä riippumatonta ja uskottavaa tieteellistä tutkimusta.
- Se, että kalateollisuusministeri teki päätöksensä valaanpyynnistä konsultoimatta muita asianomaisia, on tuomittavaa, sillä päätös vaikuttaa voimakkaasti mm. matkailualaan ja vientiin.
- North Sailing uskoo, että päätökseen valaanpyynnin aloittamisesta ovat vaikuttaneet pikemminkin tunnesyyt kuin taloudelliset tai biologiset perusteet.

Lisäksi North Sailing muistuttaa, että valasturismi toimii harmoniassa luonnon (sekä kansainvälisen yhteisön!) kanssa ja synnyttää työpaikkoja. Tuntuukin siltä, että North Sailing on aika pitkälti synkassa Greenpeacen kanssa. Eikä turhaan, elinkeino on vaarassa.

Pikainen surffailu muiden valasturismiin perustuvien yritysten sivuilla paljastaa, että myös muut ovat varpaillaan. Reykjavíklaisen Whale Watching Centren sivuilla neuvotaan, miten päätöksestä kannataa protestoida. Sivulla vedotaan turisteihin: älkää jättäkö matkustamatta Islantiin, sillä nimenomaan matkailuala on voimakkaasti valaiden brutaalia tappamista vastaan.

Yritysten yhteinen viesti ei jää epäselväksi. Nämä miehet ovat vastuussa: Kalateollisuusministeri Einar K. Gudfinnsson (sähköposti ekg@ekg.is, islanninkielinen kotisivu www.ekg.is) ja Islannin pääministeri Geir H. Haarde (sähköposti geir@althingi.is). Einarin kotisivuilla on blogi, jossa kommentoidaan (islanniksi) valastilannetta ja kuviakin löytyy.

Olen turisti

Hyväksyn itseni turistina. Ennen halusin olla traveller. Joudun kuitenkin tyytymään turistin osaan. Ehkä siksi etten uskallakaan lähteä yksin Nepaliin vaeltamaan. Ehkä siksi että matkailuni rahoittava työpaikka antaa minulle mahdollisuuden matkailla maksimissaan 4 viikkoa kerrallaan.

Enää en yritä sulautua paikallisväestöön sielläkään missä se ulkonäön tai kielitaidon perusteella olisi mahdollista. On helpottavaa olla turisti. Saa kaivaa kartan esiin kadunkulmassa ja näpsiä rauhassa kuvia nähtävyyksistä. Voi olla eksyneen näköinen ja törmäillä. Saa mokata ja toimia väärin kahvia tilatessa.

Ettei minussa kuitenkin olisi aimo annos elitistiä jäljellä? Hyväksyn itseni turistina, koska se on nykyään jotenkin sallitumpaa kuin ennen. Nykyäänhän on poppista olla tavis. Kalle Haatainen kirjoittaa taviksen matkasta halveksutusta hahmosta halutuksi kirjassaan Pitkäveteisyyden filosofiaa:

... ihmiset, jotka eivät erityisesti halua erottautua saatikka hamuta julkisuutta, tunnustautuvat auliisti taviksiksi. Tähän erikoiseen identifikaatioon kuuluu tietty mutta-rakenne. Ihmiset sanovat siis haastattelutilanteessa olevansa onnellisia taviksia, mutta heillä on jokin lisäys tähän: "mutta olen innokas pienoisrautateiden harrastaja"...

Turisti on taviksen lomapersoona. Kun hyväksyn itseni turistina, liityn ihan tavallisten ihmisten muodikkaaseen joukkoon, mutta lisään sitten samalla, että tykkään käydä museoissa ja inhoan rantaelämää - ja erotan itseni massasta. Eihän kukaan kasvotonta massaa halua olla.

Valaista vielä

En ole vielä jättänyt valaskysymyksen pohdintaa, mikä on pienoinen yllätys itsellenikin. Lueskelin tarkemmin Internetin keskustelupalstaa, jonne eilenkin linkitin. Mukana oli monenlaista hölmöä kommenttia, mutta myös ihan asiallisia argumentteja puolesta ja vastaan.

Minulle keskeinen pointti oli se, ettei kyse ole varsinaisesti valaiden uhanalaisuudesta. Lahtivalaita, joita pyyntilupa koskee, on ilmeisesti puolesta miljoonasta miljoonaan yksilöä. Tällaisessa määrässä 39 valaan määrä ei paljoa paina (tosin ilmeisesti yhdeksän pyydettävistä on erittäin uhanalaisia sillivalaita).

Lahtivalaiden kohdalla olennaista on se tapa, jolla niitä pyydetään. Toiset väittävät, että pyyntiä valvotaan tarkasti ja paikalla on ammattilaiset, jotta kuolema valaalle olisi mahdollisimman nopea. Toisaalta sanotaan, että kuolema on pyydetylle valaalle erityisen tuskallinen. Näin Internetissä järkyttävän videon, joka on muutamaan minuuttiin typistetty versio lahtivalaan puoli tuntia kestäneestä kuolinkamppailusta.

Ehkä täytyy ottaa tiukempi linja ja välttää valastuotteita jatkossa, myös toreilla. En tiedä, onko valaanpyynti Islannissa yhtä brutaalia kuin videossa. On kuitenkin vastenmielistä ajatella, että se nuori lahtivalas, jota seurasimme Husavíkin edustalla valasretkellämme, joutuisi kokemaan mitään läheskään yhtä kamalaa kuin videon valasparka.

Politiikasta ja matkustamisesta

Joskus - ennen Islantia - hehkutin ystävälleni Norjan ylimaallista ihanuutta. Sain tylyn tyrmäyksen; en muista mitä sanoja ystäväni käytti, mutta viesti oli: "Norja on ihan paska maa." Hämmästyin ja häkellyin, hädintuskin tajusin kysyä, milloinka ystäväni oli käynyt Norjassa. Kävi ilmi, ettei ollut.

Norja on paska maa Eurooppa-politiikkansa takia, eristäytyminen EU:sta ärsyttää EU-asioiden parissa työskentelevää ystävääni. Sama se, vaikka maisemat ja sauvakirkot olisivatkin hienoja.

Ennen matkaa Puolaan muuan tuttavani syyti sylikaupalla syitä olla matkaamatta Puolaan: paska politiikka (hullut veljekset pääministerinä ja presidenttinä), suvaitsemattomuuden yleisyys (esim. homofobia ja antisemitismi) ja vielä huonokuntoiset tietkin. Sama se, vaikka kahvilat olisivatkin ihania ja puolalaiset mukavia.

Puolisoni ei matkusta maihin, joissa kuolemanrangaistus on voimassa. Vaikka hän tunnustaa, että tuskin löytyy sellaista lintukotoa, jossa ei ihmisoikeuksia rikottaisi, hän pyrkii kuitenkin välttelemään maita, joissa rikkomukset ovat erityisen räikeitä. Hän ei siis suostu matkustamaan kanssani Venäjälle, muttei kyllä erityisesti paheksunut minun kesäreissuani Karjalaan. Käytännössä raja menee kai siinä, että Isossa-Britanniassa kyllä matkustetaan, mutta Yhdysvaltoihin ei mennä. Ei sillä että olisi rahaakaan.

Minun on vaikea liittää politiikkaa matkustamiseen. En Puolassa ajatellut ihmisiä tavatessani, olivatko he mahdollisesti ahdasmielisiä juutalaisvihaajia. En Norjassa pohtinut 7-eleven-kioskilla karkkia ostaessani, että tämäkin myyjä on ratas koneistossa, joka pysyttelee irti tietystä eurooppalaisesta taloudellisesta yhteystyötä. En osaa ajatella maita valtioina, enkä ihmisiä äänestäjinä. En osaa ajatella, että matkustamalla johonkin maahan tukisin myös sen politiikkaa.

Uutinen kaupallisen valaanpyynnin aloittamisesta Islannissa voisi saada minut miettimään, haluanko todella matkustaa Islantiin. (Tosin minun on tunnustettava, että luulin Islannin harjoittavan kaupallista valaanpyyntiä jo entuudestaan, eikä se saanut minua harkitsemaan uudelleen edellistä matkaa.)Internetin uutiskeskustelupalstoilla on väläytelty ajatusta Islanti-boikotista. Greenpeacen taktiikka Islannin valaskysymyksessä on toisenlainen: se kokeilee käänteistä boikottia. Järjestön Internet-sivuilla kerrotaan:

Islannin valaanlihamarkkinat ovat olemattomat. Silti valaanpyyntilupa on myönnetty yhdelle pyytäjälle. Islannin tulisi pyrkiä ennen kaikkea hyötymään turismista ja valaidenkatselun lisääntyvästä suosiosta, eikä herättää henkiin vanhanaikaista ja tarpeetonta teollisuudenhaaraa, joka lisäksi vahingoittaa maan imagoa. - -

Islantilainen valasturismi tunnetaan ympäri maailman.Se on tuottoisaa toimintaa, ja on hyvä esimerkki vastuullisesta tavasta hyödyttää merta elinkeinossaan. Useimmat islantilaiset ovat luonnonystäviä, ja kalastusviranomaisten lupapäätös ei varmasti ilahduta heitä.

Lupa olisi peruttava ennen kuin ensimmäistäkään valasta tapetaan. Voit itse vaikuttaa allekirjoittamalla Islanti-vetoomuksemme. Kymmenet tuhannet ihmiset
ovat vetoomuksen kautta luvanneet harkitsevansa matkaa Islantiin, jos maa vain luopuu suunnitelmista aloittaa uudelleen valaanpyynti.

Tunnustan, että Islanti-vetoomuksen allekirjoittaminen on osaltani tekopyhyyttä. Myös
minä olen maistanut valaanlihaa bergeniläisellä torilla - ja pitänyt siitä. Kivalla valasretkellä Pohjois-Islannissa ei tosin käynyt mielessäkään, että valaita voisi syödäkin, vaikka en kyllä miettinyt niiden uhanalaisuuttakaan.

Kansainvälisiä järjestöjä - ajoivatpa ne sitten ihmisoikeuksia, kestävää kehitystä tai eläinten oikeuksia - tarvitaan nimenomaan siksi, että ne nostavat asioita ihmisten tietoisuuteen. Allekirjoitin vetoomuksen, ja jos sillä on vaikutusta Islannin valaspolitiikkaan, voin matkustaa kesällä 2008 hyvillä mielin.

Mahdollisuus on kai sekin, että olen siinä vaiheessa unohtanut koko jutun, sillä valaspolitiikka ei saa minua oikeasti muuttamaan matkustussuunnitelmiani.

Lyhyttä luettavaa matkalle

Haluaisin olla enemmän kirjallisuusihminen, mutta onneksi jokainen kana löytää joskus jyvän ja onnistuu ehkä vaikuttamaan sivistyneemmältä kuin on. Minulla on kirja lisättäväksi Satun matkalukemislistaan. Samalla periaatteella (lyhyttä laatuluettavaa satunnaisiin hetkiin) suosittelen Marguerite Durasin Jokapäiväinen elämä-kirjaa.

Minulla on kaksi kirjakauppasuosikkia. Toinen on Oulun Nispero (koira ja palvelu). Toinen löytyy ehkä yllättäen Helsingin lentoasemalta. Pieni putiikki tarjoaa hämmästyttävän paljon minua kiinnostavia kirjoja ja myyjät ovat kivoja. Viimeisimmät hankinnat Durasin lisäksi Tove Korsströmin Osaako nainen ajatella? ja Kalle Haataisen Pitkäveteisyyden filosofiaa.

Valasmysteerit

On outoa että valaiden määrä on uskon asia. Että jotkut eivät usko, että niitä on vähän ja voivat siksi niitä pyytää vastoin laajempaa mielipidettä. Olen kyllä tavannut koulutetun ja menestyvän amerikkalaismiehen, joka ei uskonut otsonikatoon sekä älykkään ja tiedostavan norjalaisnaisen, jonka näkemys valaidenpyyntiin ei ollut viereenkään tuomitseva - joten kaikenlaista kai maailmaan mahtuu.

Mutta että juuri Norja ja Islanti? Valaan metsästäminen on hämmentävää. Ja minä moraaliton olen maistanut valaanlihaa Bergeniläisellä torilla. Se maistui riistalle.

Modernit viikingit Puolassa

Kovin ovat kauas juuriltaan nykyajan viikingit päässeet. Poznanin Dom Vikingów on trendiravintola, josta emme löytäneet mitään viikinkiä - no ne viikinkipäähineet logossa. Ei muuta.

Matkalukemisesta

Nyt kun on pieni puolanmatka edessä, on ollut ajankohtaista pohtia matkalukemisen valintaa. Pari kuukautta sitten Hesarin matkailuosassa oli juttu matkalukemisesta. Tarkoitukseni oli kommentoida juttua täällä, mutta se on tainnut unohtua. (Voi tietysti olla niinkin, että kertaan itseäni. )

Hesarin toimittajan (oli sillä nimikin, mutten enää jaksa muistaa) mukaan luettavaa ei kannata valita matkakohteen mukaan. Reykjavíkissa hän ei lukenut Laxnessia vaan Sylvia Plathia, ja nyt hänelle tuleekin Plathista aina mieleen Rekis. Ajatus on tavallaan ihan hyvä: mikä pakko se on tutustua juuri paikan päällä paikalliseen kirjallisuuteen! Uusi ympäristö ja kaunokirjallinen elämys voivat yhdessä synnyttää erilaisia merkityskokemuksia, sellaisia joita ei yhdistelemättä saavuttaisi.

Toisaalta... minä ainakin aion jonakin päivänä istua Prahan kahviloissa ja lukea Olemisen sietämätöntä keveyttä. Niin se vain menee.

Islannissa luettavaksi suosittelenkin ehdottomasti Guðbergur Bergssonin teosta Joutsen. Luulen, että minun oli helpompi ymmärtää Joutsenen runollista maisemaa, kun olin kerran jo kokenut Islannin luonnon. Luulenpa, että Helgasonin Islannin kirjailija on samanlainen teos, sekin ehkä avautuu eri tavalla islantilaisessa maisemassa. Ja siitä on matkailijalle olemassa pokkaripainoskin!

Vigdís Grímsdóttirin teoksia (olen lukenut kaksi: kelvollisen Z - rakkaustarinan ja mainion Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona) en ottaisi matkalle mukaan. Ne vaativat liikaa keskittymistä, enkä usko, että niistä saa yhtään enempää lukemalla niitä laavan keskellä.

Vaikka luen arkisin kohtuullisesti, en ole mikään innokas matkalukija, sillä reissussa haluan kokea, en kuvitella. Jostain syystä minussa piilee kuitenkin hätäilijä, jonka mielestä tien päälläkin pitää olla jotain luettavaa mukana, varmuuden vuoksi, siltä varalta että iskee kirjan kaipuu. Tällä reissulla kokeilenkin, sopisiko muodoltaan lyhyempi kirjallisuus reissailuun paremmin: paksuihin romaaneihin on usein vaikea keskittyä.

Puolanmatkalle otan mukaan Wislawa Szymborskan runoja ja Stanislaw Jerzy Lecin aforismeja - puolalaista kirjallisuutta siis. Teosten puolesta puhuivat niiden pokkarikoko ja tekstien lyhyys. Niitä lukiessa saa itse valita tahdin: runoon voi yhtä hyvin käyttää 5 tai 50 minuuttia. Lisäksi taidan pakata laukkuun uusimman Glorian. Ja itse asiassa mukana on myös pienikokoinen matka-Kalevalani, mutta siihen on omat syynsä.

Vielä on aikaa miettiä, mitä Islannissa ensi kerralla luen. Islantilaista runoutta on suomennettu kovin vähän, mutta vielä ehtii.

Islannin herkut

Skýriä on kaipailtu blogissamme jo aikaisemminkin, mutta Islannin herkut ansaitsevat tulla käsitellyiksi muutonkin. Skýr on toki ykkönen, herkkujen herkku, joka ei ole edes mitenkään epäterveellistä. Vaikka kelvollisia korvikkeita Suomesta löytyykin, en ole kuitenkaan tyytyväinen. Helppous on yksi tämän välipalan ihanuuksista. Sitä nimittäin sai kaikkialta, ja oliko siinä vielä lusikkakin mukana? Kamalan helppoa ei ole matkata kauemmas kauppaan hakemaan rasvatonta kreikkalaista jugurttia. Kätevintä olisikin, että Alepa ottaisi islantilaisherkun valikoimaansa.

Mutta sitten niihin muihin.

Islanti on ehkä maailman paras karkkimaa: monenlaisia hyviä hariboja on saatavilla (kätevissä pikkupusseissa), ja lakritsa on hyvää - yleensä salmiakkilakritsaa. Oikeastaan ihan tavallista peruslakua ei ollut saatavilla, suolaa lakussa oli enemmän kuin Suomessa, joten peruslakustakin tulee helposti salmiakki mieleen. Oma suosikkini oli Apollon Lakkrísreimar: näitä lakuremmejä saa täytettynäkin, mutta minulle kelpasi se perussatsi: maultaan laku oli pehmeän salmiakkinen ja täyttävä.

Karkkimaiden aateliin Islannin nostaa kuitenkin kyky yhdistää lakritsa ja suklaa. Lakua ja suklaata on meidän perheessä sekoitettu jo iät ja ajat, ja yhdistelmä tunnetaan myös ainakin Merri Vikin Lotta-kirjoissa (esim. Yhtä hulinaa, Lotta!) Islantilaiset ovat osanneet yhdistää suklaan ja lakun samaan satsiin, eikä kyse ole mistään kaakaotäytteestä lakussa vaan kunnon suklaasta.

Myös islantilaiset itse ymmärtävät miten merkittävästä innovaatiosta on kyse, ainakin jos uskomme Ragnar Egillsonia, joka kirjoittaa kesäkuun 2003 Grapevine-lehdessä:

Iceland´s brightest moment was, no doubt, when we discovered the combination of chocolate and liquorice. On their own they are fine, but together, the experience is truly mindblowing. "Draumur" and "Kúlu-súkk" are excellent examples of this beautiful tradition. I am convinced that this is what Iceland will go down in history for.

Islantilainen suklaa on aika mutkatonta ja simppeliä, juuri sopivaa lakun kanssa nautittavaksi siis. Minulla on kaksi suosikkia, joista on vaikea valita. Yksin nautittavaksi sopinee parhaiten lakusuklaapatukka Lakkrísdraumur, jonka Ragnarkin mainitsee. Jaettavaksi käy paremmin pussi: saatavilla on monenlaista yhdistelmää, mutta oma suosikkini pussiosastolta on varmasti Nói Síríuksen Nóa lakkrís sprengjur: salmiakkista lakua maitosuklaakuorrutuksella.

Tiedän, mitä aion ostaa heti lentokentältä, kun seuraavan kerran matkustan Islantiin.

Beatles-manifesti

Luin juuri Einar Már Guðmundssonin Beatles-manifestin. Teos muistutti minua paikoin Mikael Niemen romaanista Populaarimusiikkia Vittulajänkältä, ehkä aihepiiriltään. Pääosassa ovat nuoret pienet pojat ja heidän elämänsä, johon kuuluvat koulu, tytöt ja rock. Eletään 60-lukua ja rankinta Beatles-huumaa. Siinä missä Niemi kuvaa henkilöidensä elämää välillä varsin rankastikin, säästää Einar Már lukijaansa, vaikka kaikenlaista kiellettyä tietysti kokeillaankin.

Kirjan henkilöihin haluaa suhtautua jotenkin hellävaraisesti ja hoivaten. Luin päähenkilön, nuoren Jóhannin, varsin turvattomaksi pojaksi, joka ajautuu kaikenlaisiin ikävyyksiin niin kuin nuoret pojat niin monessa romaanissa kautta aikojen ovat ajatuneet. En tiedä, minkä takia pohdin niin paljon pojan nimenomaan ajautumista erilaisiin hankaliin tilanteisiin ja outoihin ratkaisuihin: eihän lapsen kuulukaan olla harkitsevainen. Minulle teoksesta paistoi läpi jonkinlainen aikuisen turvan ja läsnäolon puute: aikuisia on, mutta he ovat usein joko humalassa, töissä tai tyhmiä opettajia.

Ehkä tunne ajatumisesta ja ajelehtimisesta johtui minäkertojan jossain määrin lakonisesta tyylistä. Ja siitä, että teoksen rakenne synnyttää mielikuvan tapahtumien irrallisuudesta. Ei ole niin, etteikö teoksesta voisi hahmottaa juonta, mutta se, että luvut ovat hyvin lyhyitä - usein vain kahden kolmen sivun mittaisia - synnyttää mielikuvan katkonaisesta ja välähdyksenomaisesta kerronnasta.

Toisaalta kertoja on joskus myös ristiriitainen ja epäselvä, päättämätön ja epävarma.

Minulla ei ollut sinänsä mitään kotiin menemistä vastaan. Eikö sanonta kuulu: Oma koti kullan kallis? Allekirjoitan sen täysin. Tosin myös uskon, että tyhmä on se, joka kotona nyhjöttää.

Ihan kuin olisi paras sekä mennä että olla menemättä. Sillä tavoin kaikki on ristiriitaista. Sen vuoksi kukaan ei ole oikeassa, paitsi tietysti rehtori Herbert. Mutta jos hän on oikeassa, hän on myös väärässä, niin se vain on.

Kerrontaan kannattaa yleensäkin kiinnittää huomiota: kertoja on tietoinen omasta fiktiivisyydestään ja riippuvuudestaan kirjailijaan. Heti alussa se on hyvin tietoinen itsestään, ja myöhemmin teoksessa on ikään kuin halkeamia, joissa tuo metafiktiivisyys nousee pintaan: kertoja viittaa aiemmille sivuilla ja tuo ilmi omaa kerrontaprosessiaan. Esimerkiksi luku Helsinki on kaunis kaupunki alkaa:

Mutta se siitä, sillä aioin kertoa sunnuntaiajelusta, kun yhtäkkiä muistin vanhan Sísín. Hän vain ilmestyi näyttämölle kuten Óli ja Rebbi silloin, kun olin kertomassa Jónista.

Kappale yksi on nimensä mukaisesti: "Johdanto jossa kertoja muistelee elämäänsä." Vaikka minäkertoja kertookin itsensä jotenkin kirjailijan alaisuuteen - valittaa mm. tarinan henkilöiden oikeuksien puutteista - ymmärtää hän kuitenkin myös oman arvonsa.

Täällä ei tapahdu mitään ennen kuin minä tulen paikalle.

Teksti ilman kertojaa on mahdoton. Siksi onkin niin hauskaa, että postmoderni kirjallisuus haluaa kysymyksellä leikitellä.

Einar Már Guðmundssonilta aion lukea muutakin.

Seuraava reissu osa 3

On aika noloa suunnitella matkaa tässä vaiheessa, kun tietää, että saa vielä ainakin puolitoista vuotta odottaa ennen kuin pääsee kokeilemaan sen onnistumista. No ehkä joku muu ehtii ennen sitä...

Reitti on suunniteltu sillä oletuksella, että laiva- ja lentoaikataulut pysyvät samanlaisena, mikä onkin kai aika todennäköistä. Viilata toki voi sitten, kun se on ajankohtaisempaa. Käytännössä reitti on samankaltainen kuin se, jota suunnittelin jokin aika sitten. Reitti keskittyy siis lähinnä Islannin pohjoisosiin: tässä vain kierretään idästä länteen eikä toisinpäin kuten edellisessä.

sunnuntai
Lento Helsingistä Kööpenhaminan kautta Tórshavniin Färsaarille (yöpyminen hostellissa)
maanantai
Färsaarilla (yö hostellissa)
tiistai
Färsaarilla (yö hostellissa)
keskiviikko
Lähtö Tórshavnista kello 15.30 (yö laivalla)
torstai
Tulo aamulla Seyðisfjörðuriin (yö hostellissa)
perjantai
Bussilla Egilsstaðiriin, josta vuokrataan auto ja jatketaan matkaa (yö Mývatnin seudulla)
lauantai
Mývatn (yö Mývatnin seudulla)
sunnuntai
Ajetaan Akureyriin (yö Akureyrin hostellissa)
maanantai
Akureyri (yö Akureyrin hostellissa)
tiistai
Ajetaan Länsivuonoille (yö Korpudalurin hostellissa)
keskiviikko
Länsivuonot (yö Korpudalurin hostellissa)
torstai
Snæfellsnes (yö Grundarfjörðurin hostellissa)
perjantai
Ajetaan Reykjavíkiin ja luovutetaan auto (yö hostellissa)
lauantai
Reykjavík (yö hostellissa)
sunnuntai
Reykjavík (yö hostellissa)
maanantai
Lento Suomeen

Jos reissun haluaa kutistaa kahteen viikkoon, on monta sellaista kohtaa, josta päivän voi nipistää (esim. Mývatn, Akureyri, Snæfellsnes, Reykjavík). Sikäli maanantaipaluu on kuitenkin sunnuntaita parempi, että Icelandairilla on ollut tapana lentää suoraan Suomeen maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina.

Tästä suunnitelmasta paljastuu paitsi se, mikä on jäänyt kokematta (Snæfellsnesin niemi osittain ja Länsivuonot kokonaan) myös se, mihin ihastuimme. Mývatnin alueella on vielä paljon nähtävää ja ainakin kylpylään haluan uudestaan. Akureyri taas oli niin ihana, ettei sitä voi ohittaa. Reykjavíkissa meillä on museoita ja muitakin must-nähtävyyksiä rästissä.

Lofsöngur

Toisin kuin etelän serkkujen kanssa jakamamme saksalainen juomalaulu, Islannin kansallislaulu suorastaan syntyi kansallislauluksi. Hymni kirjoitettiin ylistämään Islannin tuhatvuotista taipaletta ja sen tekoon osallistuivat rakastettu runoilijapastori Matthías Jochumsson ja ensimmäinen islantilainen ammattimuusikko Sveinbjörn Sveinbjörnsson. Kun sanat olivat piispan määräämän juhlapsalmin inspiroimat ja päivää kruunasi silloin tanskalaisen Islannin asemaa parantavan perustuslain julkistaminen, ei ole ihme että hymnistä tuli epävirallinen - ja myöhemmin myös virallinen - kansallislaulu.

Musiikissa kuuluu 1800-luvun loppupuolen kansallisromantiikka. Surumielisellä mahtipontisuudellaan se herättää ylpeyden tunnetta ja kirvottaa kyyneltä silmäkulmaan. Ei ole kuitenkaan ihme, ettei sävel ole jäänyt kansainvälisistä urheilukilpailuista mieleen. Paitsi että esim. islantilaisia olympiavoittajia on varsin vähän (en löytänyt yhtään), on kansallislaulu aika haasteellinen. Se ei kuulemma islantilaisia hidasta, mutta miten on... Kansallislaulun versiointi on Islannissa rikos, mutta kuinkahan usein teos onnistutaan yhteislaulamaan ilman omaa sovitusta? ;-)

Oi Jumala sä Islannin!
Me sulle nyt laulamme kiitosta näin:
miespolvista aina miespolvihin
virret soi sua päin ylistäin.
Yksi päivä sun eessäsivuostuhat on,
ja vuostuhat päivä on vain.
Mut' keskellä kansojen kohtalon
sä suojelet Islannin ain.
Tuhat vuottakin yksi päivä on!
Mut' keskellä kansojen kohtalon
sä suojelet Islannin ain!

Suomentanut: M.Korpilahti

Lähde: Prime Minister's Office

Seuraava reissu osa 2

Suunnittelin tässä taannoin seuraavaa Islannin-matkaa. Tänään mietin sitä mahdollisuutta, että kääntäisi reitin kuitenkin toisinpäin. Färsaarilla voisi olla haluamansa ajan, jos sinne lentäisi Köpiksestä. Sieltä voisi matkata laivalla itäiseen Islanniin, josta taas kuljettaisiin vuokraautolla pohjoisen kautta Reykjavíkin. Tällöin tietysti Bergen jäisi pois ja laivamatkustamista olisi vain 15 tuntia, mutta se voi olla ihan hyväkin juttu. Ja Bergeniin kannattaa ehdottomasti tehdä joskus oma reissu.

Emotional landscapes

Björk on ehkä Islannin tunnetuin poppistara. Ei toki ainoa: Islanti tunnetaan myös Sígur Rósista, oman panoksensa on antanut ihastuttava Silvia Night (ks. myös tämä kuuluisa show) ja nykyään tähtitaivasta vahvistaa myös Damon Albarn, joka pitää suosittua kuppilaa Reykjavíkissa Laugavegurin poikkikadulla.

Björk oli ehtinyt jo niittää mainetta Sugarcubes-yhtyeellään, kun soololevy Debyt vuonna 1993 räjäytti pankin. Söpöä laulajassa oli islantilainen aksentti, joka ylläpiti samanlaista eksoottista vaikutelmaa kuin ulkonäkökin. Minä olin aika nuori. Tykkäsin Björkistä, vaikka en oikein osannut laulajaa lokeroida, jotta olisin voinut päättää, soopiiko tällaisen musiikin diggailu omaan identiteettiini. Esikoislevyn ostinkin vasta tänä vuonna.

Yläastevuosinani musiikin tahdissa ihmeteltiin ihmisen outoa käyttäytymistä (Human Behaviour) ja leikittiin kuollutta (Play Dead). Lukiossa oli angsti, ja sitä halusi olla kokonainen armeija (Army of Me). Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Jóga, joka soi siinä kohtaa elämäni soundtrackissa, kun tuskailen bussilakon ja lumisateen saartamana itähelsinkiläisessä soluasunnossa. Jóga on itsestäänselvyys, rakastanhan mahtipontisuutta.

Björk-fanit joutuvat varmasti pyörimään sängyissään, koska yritän kuvailla musiikkia, mutta henkilökohtaisiin kokemuksiin minulla lienee oikeus, vaikka ymmärränkin, että tähti on vaihtanut monta kertaa suuntaa. Minusta Björkin musiikissa on jotain lapsekasta (vältän sanaa lapsellista, koska se ei ole tässä oikein osuva) ja absurdia. Lauluääni on samanaikaisesti kaunis ja ruma: laulu on hentoa ja huutavaa, kirkasta ja käheää.

Sanoitukset ovat jossain määrin postmoderneja, jos niitä nyt voi määritellä. Ne ovat välillä avoimen pinnallisia ja samalla kuitenkin syvällisiä. Niissäkin on jotain lapsenomaista.

all the modern things
like cars and such
have always existed

they've just been waiting
in a mountain
for the right moment
and listening to the
irritating noises
of dinosaurs (The Modern things)

Sanoituksissa maailma kääntyy päälaelleen: eläimet ihmettelevät ihmisen tunnemaailmaa, koneet saavat inhimillisiä ominaisuuksia. Tekstit ovat pullollaan kiinnostavia kielikuvia ja näkökulmia. Joskus lauletaan arkisemmista ja tutummista asioista:

Since I
met you
this small town
hasn't got room
for my big feelings
(Violently Happy)

Toisaalta tylsää, toisaalta avartavaa on se, että Björk taustoittaa sanoituksia nettisivuillaan. Taustoja kannattaa toki lukea, mutta ainakin itse nautin kappaleiden tulkitsemisesta ensin itse ilman vihjeitä. Jógasta Björk kertoo:

I was doing a lot of experimenting with beats trying to make them sound volcanic. With this song, I really had a sort of National Anthem in mind. Not the National Anthem but certain classic Icelandic songs - very romantic, very proud.

Tottakai olisin halunnut kuulla itse kappaleen vulkaanisuuden, mutta en kuullut. Kiinnitin omassa tulkinnassani huomiota siihen, että Jóga muodostuu kerroksista. Jokaisen säkeistön jälkeen tulee jotakin uutta, jotakin lisää. Kerrokset - sello, viulut, basso, biitti - tuntuvat toisistaan irrallisilta, mutta ne kuitenkin muodostavat henkeäsalpaavan polyfonisen kokonaisuuden, joka kasvaa kohti huippuaan, eräänlaista hätätilaa: the state of emergency. Sanat eivät ole Björkin, mutta niiden tuomat merkitykset tekevät laulusta kiinnostavamman, ja ainakin minulle vaikeamman selättää.

Kun etsii, voi kappaleesta löytää islantilaisen maaperän: sen räjähdysvoiman ja laavakerrokset. Kannattaa käydä katsomassa myös video, vaikkakaan kyseessä ei ole täysin sama biisi kuin levyllä. Videon musiikissa kappaleen kasvaminen ja kehittyminen (jotain samaa kuin Ravelin Bolerossa) vesittyy.

Suhteeni Björkiin viileni Lars von Trierin elokuvan myötä. Islanti-innostus on tuonut musiikin minulle takaisin, aikeissani on tutustua myös uudempaan tuotantoon paremmin. Islannintuliaisina tuotu Greatest hits -levy on kovassa käytössä. Björkin musiikista huokuu lämmin suhde Islantiin. Seuraavalla reissulla aionkin kokeilla, miltä kuulostaa Jóga laavakenttien keskellä: miten kohtaa maisema ja mielen maisema.

Sininen hetki

Ajelimme jossakin Pohjois-Islannissa vuonomaisemissa, kun taivaansininen sumu osui kohdallemme. Se nousi mereltä ja erottui sinisestä taivaasta ensin juuri ja juuri, hämmennystä aiheuttaen: mikä tuo on? Sitten selkeämmin, helmiäisenä, toistaen taivaan vaaleaa sineä.


Sumun kanssa nousi tuuli. Yritin napata rantautuvan puuskan kameraani, mutta en onnistunut kovinkaan kummoisesti. Lämpötila tipahti parissa minuutissa kymmenellä asteella ja sumu saartoi kulkupelimme. Tuulen riepotellessa meitä ja usvariekaleita, saimme välillä näkymän vuonon toiselle rannalle. Siellä paistoi aurinko.

Hunter

If travel is searching
and home what's been found
I'm not stopping

I'm going hunting
I'm the hunter
I'll bring back the goods
but I don't know when

I thought I could organise freedom
how Scandinavian of me
you sussed it out, didn't you?

You could smell it
so you left me on my own
to complete the mission
now I'm leaving it all behind
I'm going hunting : I'm the hunter

(You just didn't know me)

Björk



Jos matka on etsintää
ja koti mitä on löytynyt
en pysähdy

Menen metsälle
olen metsästäjä
palaan saaliin kanssa
mutten tiedä koska

Luulin, että voisin järjestää vapautta
olinpa skandinaavinen
tajusit sen, eikö niin?

Sen saattoi haistaa
joten annoit minun olla
ja suorittaa tehtävän
nyt annan sen olla.
Menen metsälle: olen metsästäjä

(Et vain tuntenut minua)

Seuraava reissu

Ei kai saisi vielä alkaa suunnitella seuraavaa Islannin matkaa. Mutta olen alkanut. Ajankohdasta ei tietenkään ole vielä tietoa, rahaakin täytyy saada säästettyä. Annan kuitenkin itselleni luvan unelmoida. Ehkä vuonna 2008...

Olen surffaillut Smyril-linen sivuilla. Laivayhtiö kuljettaa matkustajia paitsi Islantiin myös Färsaarille. Joko nettisivut, hinnastot ja aikataulut ovat sekavia tai minun ymmärrykseni on vajaa: on kovin vaikea saada selkoa, mitä matkat oikeasti maksavat. (Jos ymmärrän oikein, yhden ihmisen matka (ja makuupaikka) ilman autoa esimerkiksi Bergenistä Tórshavniin maksaa 110 euroa. Minusta se ei ole kovin paljon, joten epäilyttää.)

Tällä hetkellä unelmamatkani olisi seuraavanlainen. Lennämme Keflavíkiin, josta otamme bussin Reykjavíkiin. Siellä asumme joko tutussa hostellissa tai jossakin edullisessa paikassa lähempänä keskustaa. Reykjavíkissä voisi vierähtää muutama päivä, aika paljon nähtävää jäi näkemättä. Jos aikaa täytyy säästää, voi pääkaupunkipysähdystä toki lyhentääkin. Sinne voi mennä jollakin eri reissulla pitemmäksi aikaa.

Reykjavíkistä lähtiessä vuokrattaisiin auto, jolla huristeltaisiin kohti länsivuonoja. Jos tuntuu, että tarvetta on, voisi kiertää Snæfellsnesin niemen kautta. Viimeksi alue jäi nimittäin osin näkemättä. Sopiva majapaikka olisi varmaankin Grundarfjörðurissa.

Länsivuonoilla pidettäisiin majaa
Korpudalurissa. Jos kunto on hyvä, voisimme käyttää päivän patikointiin ja viipyä hostellissa toisenkin yön.

Länsivuonoilta jatkettaisiin matkaa Akureyriin; Islannin toiseksi suurin kaupunki on aivan ihana. Akureyrin jälkeen ajettaisiin Mývatnin seudulle, ehkä kahdeksi yöksi, kuten viimeksikin. Alueella on niin paljon nähtävää, ettei viikossakaan takuulla kyllästyisi. Sieltä jatkaisimme Seyðisfjörðuriin, boheemiin pikkukylään, josta laivat lähtevät. Auto pitäisi tietysti jättää Egilsstaðiriin. (Oletan, että laivaliikenteen vuoksi myös bussiliikenne toimii.)

Laivalla matkustettaisiin Färsaarille. Matka Tórshavniin kestää kai noin 15 tuntia. Laiva-aikataulujen vuoksi Färsaarten pysähdys kestää kolme päivää, mutta tuskinpa se haittaa. Toinen vaihtoehto on piipahtaa muutamaksi tunniksi, joka taas on aivan liian vähän. Tórshavnista matka jatkuu laivalla Bergeniin, tähän menee aikaa reilu vuorokausi.


Koska Bergen on niin viehättävä (kuva kesältä 2004), oltaisiin siellä ainakin yksi yö. Ihanteellisinta olisi matkustaa sieltä Osloon ja nähdä junarata: matka on nähtävyys, joka meillä on kokematta. Oslosta voisi sitten jo lentää Suomeen.

Tiivistettynä reitti ja aikataulu olisi siis seuraavanlainen:
1. yö Reykjavík
2. yö Reykjavík
3. yö Reykjavík
4. yö Grundarfjörður
5. yö Korpudalur
6. yö Korpudalur
7. yö Akureyri
8. yö Myvatn
9. yö Myvatn (laiva-aikatauluista riippuen)
10. yö laivassa
11. yö Färsaaret
12. yö Färsaaret
13. yö Färsaaret
14. yö laivassa
15. yö Bergen

Sekin on vaihtoehto, että lentää Färsaarilta Tanskan kautta Suomeen ja jättää Norjan kokonaan väliin. Tällöin aikaa menisi pari päivää vähemmän, ja rahaakin säästyisi.

Tietysti tämä on vain yksi reissu. Landmannalaugarkin pitäisi joskus nähdä. Ja jos vanhemmat ovat kiinnostuneet islanninmatkasta, kannattaa heitä varten suunnitella ihan oma setti.

Skyriä on kaivattu blogissamme jo http://islanti.blogspot.com/2006/07/skyrin-jljill_17.html aikaisemmin. Islannin ruoka ansaitsee tulla muistelluksi laajemminkin, vaikkakin skyr oli oikeasta ruuasta eniten osa arkeamme.

Juhannuksena nautimme kolmen ruokalajin illallisen Seyðisfjorðurissa Hotel Aldanin http://www.simnet.is/aldanhf/Restaurant/Restaurant_en.html ravintolassa. Ruoka oli mainioita, Impi voisi löytää siitä jotain kuviakin. Erityisesti mieleen jäivät ravintolan herttaiset tarjoilijat hienostuneine homomaneereineen. Söpöä oli se, miten kyselivät ruuan maistumisesta ja vaikuttivat ilahtuneilta, kun vakuuttelimme, että hyvää on. Ravintolassa ei ollut pöytäliinoja ja puupöytiin jämähtäneet punaviiniläikät toivat rosoista ja boheemia tunnelmaa, mikä sopii hyvin Seyðisfjorðurin tyyliin.

Syntymäpäivääni 25. kesäkuuta juhlistimme perinteisellä islantilaisella lihakeitolla. Keitto oli maultaan aika suomalaistyyppistä, ihan hyvää. Lihan mureus teki sopasta älyttömän hyvää. Kävin hakemassa lisää, ja kokki vaikutti ilahtuneelta. Keiton ohella söimme hverabrauðia (hot spring bread). Kyseessä on varsin tumma, lievästi makea leipä, joka ulkonäöltään muistuttaa esimerkiksi Realia. Päällä oli rutkasti voita ja savulohta. Hyvää. Joissakin paikoissa hverabrauðia kutsuttiin nimellä geysir bread. Ehkä kyseessä on turisteille keksitty termi?

Erinomainen ruokakokemus oli Café Vogafjós, jossa kahvittelijat ja ruokaijat saivat nauttia lehmien seurasta.

... jatkan joskus jos jatkan

Víkin hiekkaranta

Meillä oli onni osua Víkiin aurinkoisena päivänä. Saatoimme upottaa varpaat vulkaaniseen hiekkaan - joka tosiaan tuntui ihan tavalliselta hiekalta, vaikka olikin mustaa - ja istua katsellen pilareiksi jähmettyneitä peikkoja (mitäs muutakaan) ja rantautuvia aaltoja.


Meri on minulle niin eksoottinen ja pelottava elementti, että voisin istua rannalla (ja kuvata) tuntikausia.

Islantilaiset Pohjois-Amerikassa

Bostonin kunniaksi vähän islantilaisista Pohjois-Amerikassa.
Kaikki kai jo tietävätkin, ettei Kolumbus ensimmäisenä eurooppalaisena löytänyt Amerikkaa, vaan että viikingeillä oli ollut siellä asutusta vuosisatoja ennen kuin Kolumbus erehtyi luulemaan uutta mannerta Intiaksi. Mutta mikä on islantilaisten anti Amerikan sulatusuunille, joka 1800- ja 1900-luvuilla houkutteli ihmisiä Euroopan eri kolkista aloittamaan uutta, uljaampaa elämää lännessä?

Islantilaisten muuttoaalto uuteen maailmaan alkoi myöhemmin kuin muualta Skandinaviasta - vasta 1800-luvun loppuvuosikymmeninä - ja tyrehtyi maan itsenäistyessä 1918 (.). Pontimet muuttoon olivat samankaltaiset kuin monilla muillakin eurooppalaisilla: maaseudun elinolosuhteiden heikkeneminen. 1800-luvulla Islantia piinasivat eläinten tautiepidemiat, tulivuorenpurkaukset ja nälänhätä. (.)



Arvioidaan että islantilaisia muutti Yhdysvaltoihin 10-15 tuhatta. Monet islantilaiset merkittiin kirjoihin tanskalaisina, mikä hankaloittaa arvion tekemistä. (.) Nykyään islantilaista alkuperää olevia kansalaisia lasketaan Yhdysvalloissa olevan 42,716 kappaletta. Määrä ei ole häävi yli 281 miljoonan asukkaan maassa. Vertailuksi voi todeta, että suomalaista alkuperää on peräti 0,2% väestöstä (623,573). Pohjois-Dakotassa kuitenkin yltää islantilaisten osuus väestöstä 0,5%:iin. Muita islantilaiskeskittyimiä löytyy Washingtonin, Kalifornian, Utahin ja Minnesotan osavaltioista. (.)

Myös Kanada sai osansa islantilaisista. Löytyypä Manitobasta Uusi Islantikin. Vaikuttaa siltä että jos haluaa etsiä Islantia Pohjois-Amerikan heinäsuovasta, kannattaa suunnata Gimliin.

Tämä Boston on tunnettua irkkualuetta, mutta löytyypä täältäkin hyppysellinen (769) islantilaista alkuperää olevia asukkaita.

Mikä siellä oli perseestä? osa 2

Islannissa on kaksi ikävää asiaa, joista haluaisin päästä eroon. Nimittäin ärsyttävät itikat ja ranskalaisturistit. Molemmissa saattaa olla hyvätkin puolensa: Myönnän että itikat ovat tärkeää ruokaa Islannin ihanille linnuille. Ranskalaisetkin ovat saaneet aikaan maailmassa kaikenlaista mukavaakin; jostain syystä Ranska lähettää kuitenkin rasittavimmat kansalaisensa kesälomalle Islantiin.

Itikoiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Etukäteen tiesin, että Mývatn-järvi, jonka lähistöllä vietimme kaksi päivää, kääntyy suomeksi hyttysjärveksi. Jotenkin ajattelin kuitenkin, että pohjoissuomalaisen taustani vuoksi hyttyset ovat niin tuttuja, ettei muutama itikka minua häiritse, vaikka vähän haukkaisikin. Kuvittelin, että hyttyshatut ovat kokemattomampia kaupunkilaisia varten.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että olin väärässä. Pahan kerran.

Eteläisessä ja itäisessä Islannissa ötökät eivät vaivanneet. Yllätys oli hurja, kun astuimme ulos autosta hieman pohjoisempana. Tarkoitus oli ihailla Euroopan vesivoimaltaan suurinta putousta Dettifossia. Alue oli täynnä ärsyttäviä ötökkäparvia, jotka pörräsivät pään ympärillä ja purivat jalkoihin isoja paukamia. Ne tunkivat silmiin, suuhun, nenään ja korviin. Ja tottakai ne halusivat mukaan myös valokuviin.

Suomessa olen onnistunut kehittämään jonkinlaista immuniteettiä hyttysiä vastaan, mutta Islannissa olin täysin suojaton. Dettifossilla lähinnä kirosin ötököiden ärsyttävää tapaa tunkea joka paikkaan. Mývatnin jälkeen kirosin kutisevia jalkojani. Kutina olisi ollut kokonaisvaltaisempaa ellemme olisi hankkineet hyttysmyssyjä Mývatnin patikoita varten.

Joissakin turistioppaissa varoitetaan ötököistä. Ranskalaisturisteista ei varoiteta missään. Minä, joka olen tavallinen hitaasti lämpiävä suomalainen, osaan jo vanhastaan varoa amerikkalaisia, koska ei koe oloani mukavaksi kovin extrovertissä seurassa. Ranskalaisia en osannut varoa.

Ranskalaisseurueet, joihin törmäsimme, olivat valitettavasti kovaäänisiä, epäkohteliaita, töykeitä ja ajattelemattomia. He eivät tervehtineet takaisin, kun heitä tervehdittiin. He keskustelivat majatalon aamiaisella huutamalla pöytämme yli toiseen pöytään. Kaikkialla ranskalaisturistit antoivat itsestään välinpitämättömän ja ylimielisen kuvan.

Minulle on kerrottu, että yleensä ranskalaiset ovat oikein mukavia ja viehättäviä ihmisiä. Itse asiassa en muista, että minulla olisi aikaisemmin ollut erityisesti pahaa sanottavaa ranskalaisista omienkaan kokemusten perusteella. Onkin syytä epäillä, että Islannin matkoja markkinoidaan Ranskassa harvinaisen rasittavalle väelle. Tai sitten meillä oli vain todella huono tuuri.

Luonnon rauhassa ranskalaisten metelöinti unohtuu. Ötököiden puremat lääkitään parhaiten kuumassa lähteessä. Se, mikä Islannissa mättää, sen Islanti maksaa onneksi takaisin. Korkojen kanssa.

Mitä kaikki maksoi?

Islannissa pärjää vähemmälläkin rahalla, mutta me halusimme tehdä PALJON. Olen halunnut vältellä totaalista tilinpäätöstä, koska olen tiedostanut, että matkaan on mennyt rahaa aika reilusti. Itseni vuoksi en ole siitä pahoillani, yksikään lantti ei mennyt hukkaan. Minut on kuitenkin kasvatettu säästäväiseksi, minkä vuoksi olen helposti puolustuskannalla tällaisen reissun jälkeen.

Kahden viikon seikkailuun minulla paloi rahaa noin 2850 euroa. Matkustukseen ja majapaikkoihin meni 1150 euroa, loput 1700 kului kaiken tekemiseen. Haluan kuitenkin korostaa, että koimme kaikenlaista: ratsastimme laavakentillä, teimme valasretken, lensimme pienlentokoneella jäätiköiden ja tulivuorien yllä, söimme kolmen ruokalajin illallisen juhannuksen kunniaksi, kävimme useissa museoissa ja ostimme matkamuistoja (mm. ihanat islantilaisneuleet).

Emme siis säästäneet.

Ruokaa kokkailimme välillä itse, välillä ruokailtiin kuppiloissa. Aamupalat laitettiin yleensä itse hostelleissa. Menu koostui kahvista, puurosta ja paahtoleivästä. Päivällä oli mukava nauttia eväistä, Islanti on täynnä mukavia eväänsyöntipaikkoja!

Tie tää

Syyskuun Gloriassa on juttu Mercedeksen uudesta "luksusluokan katumaasturista", jostakin periamerikkalaisesta perheautosta, jonka markkinointiin on panostettu ilmeisesti kutsumalla toimittajia koeajolle Islantiin. Jotenkin nolotti Glorian puolesta, joka on ollut suosikkini naistenlehdistä. Täysin häpeilemättä toimittaja antoi autojätin liittää itseensä Islannin ominaisuuksia. Kyllähän se Mercedes-Benzille sopii, että Islannin ylväys ja eksoottisuus yhdistetään automerkin "uusimpaan ylpeyteen".

Luettuani jutun mietin, kirjoittaisinko itse samanlaisen puffin, jos sen avulla pääsisin Islantiin. Luultavasti.

Sorateistä Gloria kirjoittaa: "Tie muistuttaa kotoista mökkitietä, mutta auto kulkee yhtä äänettömästi kuin asfaltilla. Tarkkuutta vaativat vain verkkaan tietä ylittävät lampaat." Suloiset lammasperheet ilahduttivat meidänkin matkaamme. Niitä nähdessä on mukavakin hiljentää ja seurata kuinka emot ohjaavat karitsojaan. Olennaista on muistaa odottaa, että koko perhe on ylittänyt tien. Muuten hätäinen pienokainen saattaa hypätä auton alle. Kuva on Islannin päätieltä (1).

Lampaiden lisäksi tien varsilla varoitettiin linnuista. Ne saattoivatkin toisinaan lennellä autoilun kannalta turhan matalalla ja syöksyillä tielle. Toisenlaisiakin lintukohtaamisia oli.

Tiet eivät olleet yleensä samalla tavalla pelottavia kuin vaikkapa joskus Norjassa. Korkeammallakin tiet ovat leveitä, ja ohittamaan mahtuu. Pikku-Yariksen ulottumattomissa olleista vuoristoteistä emme tietenkään voi sanoa paljon mitään, vielä. Vaikka tiet eivät kamalia olleet missään paikassa, tunnustan, että toisinaan huimasi.

Ihaninta koko maisemassa oli se, kun näki kauas. Rakastin Islannissa sitä, että oli tilaa katsoa. Aina ei toki ollut.

Kun nyt teistä puhutaan: Suomen kielen tietää-verbi tulee sanasta tie. Sen alkumerkitys onkin lähellä ´tielle opastamista´tai ´tien löytämistä´.

Matkailua ja sen avulla oppimista arvostetaan. Kollegani on parhaillaan kiertämässä maailmaa ympäri. Työpaikalla vitsailin, etten haluaisi lähteä moiselle matkalle, koska pitäisi käydä niin monessa maassa, joka ei ole Islanti. Hämmästyin reaktiota, jonka sain aikaan. Monet koittivat äidillisesti ja isällisesti neuvoa, että on hyvä nähdä vähän muutakin.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja siksi sanon nyt: olen käynyt muuallakin. En ole ehkä reissannut viime vuosina kovin aktiivisesti, koska rahatilanne on ollut mikä on ollut. Islanti on ensimmäinen maa, johon rakastuin, vaikka onkin paljon sellaisia paikkoja, joista pidän todella paljon. Moniin maihin haluan takaisin, ehdottomasti. Nousen vastustamaan listoja siitä, kuinka monessa maassa kukin on käynyt (15?). Kyllä samaan maahan täytyy saada palata moneenkin kertaan, tuskin kahdessa viikossa pääsee kiinni tietämiseen. (Oikeasti aion käydä kyllä myös muualla kuin Islannissa, jo miehenikin vaatimuksesta.)

Matkustaminen on luultavasti aina kartuttanut yksilön tietomäärää, vaikkei se missään nimessä ole välttämättä lisännyt ns. asiallista tietoa. Matkakuvaukset ja -kertomukset ovat perinteisesti olleet omiaan lisäämään kulttuurienvälisiä ennakkoluuloja. Onhan niihin liittynyt paikallisten omituisten tapojen ihmettelyä tai vääränlaista ihailua. Marokon reissulla (lapsena) opin suhtautumaan islamiin hieman pelokkaasti, vaikka marokkolainen kulttuuri sinänsä viehätti minua.

Laavaunelmia on yhdenlainen matkakertomus. 2000-luvun ihmisellä on huomattavasti kehittyneemmät tekstitaidot kuin taviksella sata vuotta sitten. Tajuan kuitenkin, että toisinaan olisi hyvä miettiä, kenen etu on, että lähden mukaan siihen diskurssiin, jossa ihannoidaan islantilaisten alkoholitottumuksia. Tai onko oikein nostaa maa ja kansakunta tällä tavalla jalustalle.

Islannin teillä oppii, muutakin kuin varomaan lampaita ja lintuja. Tie tää -prosessi on kuitenkin kesken, sitä haluan korostaa. Uskon, että vastarakastuneen höpinöihin tulee enemmän järkeä ja syvyyttä, kun suhde kehittyy. Aion antaa sen kehittyä.

Ja islannin oppikirja on ostettu.