Einar Már Guðmundssonin Kaikkeuden enkelit on ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Eikä tässä tarvitse luottaa vain minun sanaani, teos nimittäin voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.
Kaikkeuden enkelit on kuvaus pirstaloituneesta mielestä ja maailmasta, jossa mielisairaat elävät yhteisessä, ymmärtäväisessä todellisuudessaan erossa muista. Henkilöiden keskinäinen todellisuus on salliva, kullekin erilainen. Sen keskus on Reykjavíkissa sijaitseva mielisairaala Kleppur.
Kaikkeuden enkelit on myös tarina yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, hylätyksi tulemisesta. Sitähän kaikki surulliset kohtalot ovat, jollakin tavalla yhteiskunnan hylkäämiä. Mutta siitä huolimatta teoksesta huokuu uskomaton lämpö ja lempeys. Päähenkilö Paul sanoo: "Me olemme kaikki jumalan edessä tasa-arvoisia, vaikka olemmekin sairaita. Me olemme enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä." (Ärsyttävää, huomasin juuri, että takakanteen oli poimittu sama sitaatti!)
En tiedä, mistä johtuu se, että niin monissa lukemissani islantilaisissa romaaneissa tavalla tai toisella prosessoidaan kuolemaa. Tässäkin kuolema tuntuu jotenkin lohdulliselta ja runolliselta, vaikka yhteiskunnalle se merkitsisikin mielisairaan kohdalla pelkkiä säästöjä: "Jos haluat tehdä veronmaksajille palveluksen, menepä ja hirtä itsesi", Adolf Hitleriksi itsensä kuvitteleva Viktor julistaa.
Epäilen, että suomenkielisen laitoksen kanssa on tullut kiire, sillä painovirheitä on etenkin loppupuolella kovasti. On ehkä turhaa ärsyyntyä sellaisesta, mutta olisi ollut mukavaa, jos niitä olisi voinut korjailla lukemaani 5. painokseen.
Tämä on ehkä tylsä ja kulunut kommentti, mutta Kaikkeuden enkeleissä sisältö ja muoto ovat yhtä. Pidän siitä.
Huomasin, että islantilaiset ovat tehneet tästä myös leffan. Mistäköhän sen saisi käsiinsä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti