maanantaina, joulukuuta 06, 2010

Hafið - Islanti elää merestä

Hafið - Meri - sai näytelmäensi-iltansa Islannin kansallisteatterin suurella näyttämöllä jo vuonna 1992. Elokuvaversio tehtiin kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2002, ja yhä edelleen tarina resonoi ajassa.

Hafið sijoittuu 1990-luvun alkuun, jolloin Islanti salli kalastuskiintiöiden myynnin ja vuokraamisen. Aikoinaan valtiolta ilmaiseksi kiintiönsä saaneet kalastajat saattoivat nyt halutessaan myydä osuutensa markkinahintaan. Toisille kiintiökauppa tarjosi mahdollisuuden eläköityä ja lopettaa elinkeino, jolle jälkipolvesta ei löytynyt jatkajaa. Toisille kaupasta saatu voitto oli helppoa, ylimääräistä rahaa, ja vanhan elinkeinon hylkääminen mahdollisuus uuteen, modernimpaan elämäntapaan. Ne jotka kiintiöitä ostivat, saattoivat toimintaansa laajentamalla parantaa kilpailukykyään maailmanmarkkinoilla.

Murros ei ollut mitätön. Periaatteessa Islannin merialueet ja niissä uiva kala kuuluvat koko kansalle. Käytännössä niistä kuitenkin hyöytyy enää vähemmistö. Kun Ólafur Haukur Símonarson kirjoitti näytelmänsä, Islannissa oli vielä 1100 yritystä, joilla oli oikeus turskanpyyntiin. Vuonna 2010 yrityksiä on jäljellä 66. Kaikenkaikkiaan kalastuskiintiöiden omistajien määrä on pienentynyt 85 prosentilla. Kalastusyhteiskunnasta on tullut jotakin muuta - mutta mitä? Luulenpa että juuriltaan eksyneet islantilaiset etsivät yhä itseään.

Kalastuskiintiöiden keskittyminen harvoihin käsiin mahdollisti uuden varustamo- ja kalateollisuuseliitin nopean rikastumisen. Osa tästä varallisuudesta toimi katalysaattorina Islannin pankkikuplan synnyssä. Tästä kuinkas-sitten-kävikään-perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että jotakin tärkeää on nopeana velloneessa muutosprosessissa menetetty. Elokuvan patriarkan, eläkeikää lähestyvän Þórðurin kysymys tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta:

Lyhytnäköiset kusipäät! -- Mitä he tekevät romutettuaan laivat ja myytyään kiintiöt? Jeeppejä ei voi syödä.


Baltasar Kormákurin
ohjaama Hafið on sariitinen perhedraama sukupolvien välisestä kuilusta ja yhden aikakauden rajusta päättymisestä. Tulevaisuus ei tunnu löytyvän cokista kittaavasta nuorisosta, mutta ei se ole ahneissa ja sekopäisissä aikuisissa tai jääräpäisissä vanhuksissakaan. Þórður luottaa kalastuksen ja näivettyvän kyläyhteisön tulevaisuuden ennemmin kaunan kohteensa ja kilpailijansa, kuin oman jälkikasvunsa, käsiin.



Elokuva on kaunis katsoa ja kuunnella. Sen huumori on salakavalaa ja rakentuu pitkälti pohjoisen kalastajakylän villipohjolamaiselle eksotiikalle ja vahvoihin henkilöhahmoihin. Syrjäisen elämänmenon pitelemättömyys toimii kyllä, mutta juoniteemoja on liikaa. Ne peittävät alleen draaman ydinajatuksen; punainen lanka hukkuu juonenpätkiin. Jotakin olisi pitänyt raskia karsia, jotta suurimmaksi osaksi illallispöydän ympärille rakentuva näytelmä pysyisi kunnolla kasassa myös laajemmassa miljöössä liikkuvassa elokuvassa.


PS. Markkinoinnille pyyhkeitä. Kansainväliseen levitykseen lähteneessä dvd-versiossa Elva Ósk Ólafsdóttir on korvattu ilmeisen romantiikannälkäiseksi arveltua suurta yleisöä kosiskelevalla kuvalla vedessä lilluvista rakastavaisista. Kannen perusteella olisin odottanut kohtalaisen tyhjäpäistä romanttista draamaa. Melkein jäi ansaitustikin Eddoja kahminut elokuva katsomatta.


Lähde:
Iceland Review: Owners of Fishing Quota Fewer by 85 Percent