(Kuva: Satu)
Islantia kuvataan jokus Marsiksi maanpäällä. Ja onhan se karu. Sitäpaitsi sieltä on löydetty (tai osattu etsiä?) samantyyppisiä kiviä kuin Pathfinder löysi naapuriplaneetaltamme. Myös geologisissa piirteissä löytyy yhteneväisyyksiä.
Ensimäisenä saavuimme Keflavikiin, ja ehdin jo julistaa Islannin karun maineen paikkansapitävyyttä. Maa on siellä tasaista. Pienikasvuiset lupiinit tuivertuvat eroosioalttiin maan pitiminä. Silmänkantamattomuutta riittää. Eikä sitten paljon muuta. Harmaana sadepäivänä karuus on tuntuvaa.
Matkan jatkuessa idemmäksi, aloin kuitenkin kyseenalaistaa Islantia ensin karuna ja sitten puuttomana maana. Ei se nyt niin karua olekaan, kun jäkälät ja sammalet peittävät laavavirrat kumpuileviksi vainioiksi. Kaikennäköisiä kasveja kasvaa siellä ja täällä. Puitakin löytyy. Norjalaisten lahjoittama kuusimetsikkö, isoja vaivaiskoivuja. Ei tämä nyt tietenkään ole mikään Amazon, mutta elävää ja kasvavaa luontoa. Maa täynnä olemassaoloa.
Matkalla Egilsstaðirrista Dettifossille törmäsimme kuitenkin melkoiseen kivierämaahan. Karuus oli sykähdyttävää ja kaipaan takaisin näiden ihmeellisten näkymien ääreen. Kiviä ja aina vain kiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti