torstaina, elokuuta 24, 2006

Tie tää

Syyskuun Gloriassa on juttu Mercedeksen uudesta "luksusluokan katumaasturista", jostakin periamerikkalaisesta perheautosta, jonka markkinointiin on panostettu ilmeisesti kutsumalla toimittajia koeajolle Islantiin. Jotenkin nolotti Glorian puolesta, joka on ollut suosikkini naistenlehdistä. Täysin häpeilemättä toimittaja antoi autojätin liittää itseensä Islannin ominaisuuksia. Kyllähän se Mercedes-Benzille sopii, että Islannin ylväys ja eksoottisuus yhdistetään automerkin "uusimpaan ylpeyteen".

Luettuani jutun mietin, kirjoittaisinko itse samanlaisen puffin, jos sen avulla pääsisin Islantiin. Luultavasti.

Sorateistä Gloria kirjoittaa: "Tie muistuttaa kotoista mökkitietä, mutta auto kulkee yhtä äänettömästi kuin asfaltilla. Tarkkuutta vaativat vain verkkaan tietä ylittävät lampaat." Suloiset lammasperheet ilahduttivat meidänkin matkaamme. Niitä nähdessä on mukavakin hiljentää ja seurata kuinka emot ohjaavat karitsojaan. Olennaista on muistaa odottaa, että koko perhe on ylittänyt tien. Muuten hätäinen pienokainen saattaa hypätä auton alle. Kuva on Islannin päätieltä (1).


Lampaiden lisäksi tien varsilla varoitettiin linnuista. Ne saattoivatkin toisinaan lennellä autoilun kannalta turhan matalalla ja syöksyillä tielle. Toisenlaisiakin lintukohtaamisia oli.


Tiet eivät olleet yleensä samalla tavalla pelottavia kuin vaikkapa joskus Norjassa. Korkeammallakin tiet ovat leveitä, ja ohittamaan mahtuu. Pikku-Yariksen ulottumattomissa olleista vuoristoteistä emme tietenkään voi sanoa paljon mitään, vielä. Vaikka tiet eivät kamalia olleet missään paikassa, tunnustan, että toisinaan huimasi.

Ihaninta koko maisemassa oli se, kun näki kauas. Rakastin Islannissa sitä, että oli tilaa katsoa. Aina ei toki ollut.


Kun nyt teistä puhutaan: Suomen kielen tietää-verbi tulee sanasta tie. Sen alkumerkitys onkin lähellä ´tielle opastamista´tai ´tien löytämistä´.

Matkailua ja sen avulla oppimista arvostetaan. Kollegani on parhaillaan kiertämässä maailmaa ympäri. Työpaikalla vitsailin, etten haluaisi lähteä moiselle matkalle, koska pitäisi käydä niin monessa maassa, joka ei ole Islanti. Hämmästyin reaktiota, jonka sain aikaan. Monet koittivat äidillisesti ja isällisesti neuvoa, että on hyvä nähdä vähän muutakin.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja siksi sanon nyt: olen käynyt muuallakin. En ole ehkä reissannut viime vuosina kovin aktiivisesti, koska rahatilanne on ollut mikä on ollut. Islanti on ensimmäinen maa, johon rakastuin, vaikka onkin paljon sellaisia paikkoja, joista pidän todella paljon. Moniin maihin haluan takaisin, ehdottomasti. Nousen vastustamaan listoja siitä, kuinka monessa maassa kukin on käynyt (15?). Kyllä samaan maahan täytyy saada palata moneenkin kertaan, tuskin kahdessa viikossa pääsee kiinni tietämiseen. (Oikeasti aion käydä kyllä myös muualla kuin Islannissa, jo miehenikin vaatimuksesta.)

Matkustaminen on luultavasti aina kartuttanut yksilön tietomäärää, vaikkei se missään nimessä ole välttämättä lisännyt ns. asiallista tietoa. Matkakuvaukset ja -kertomukset ovat perinteisesti olleet omiaan lisäämään kulttuurienvälisiä ennakkoluuloja. Onhan niihin liittynyt paikallisten omituisten tapojen ihmettelyä tai vääränlaista ihailua. Marokon reissulla (lapsena) opin suhtautumaan islamiin hieman pelokkaasti, vaikka marokkolainen kulttuuri sinänsä viehätti minua.

Laavaunelmia on yhdenlainen matkakertomus. 2000-luvun ihmisellä on huomattavasti kehittyneemmät tekstitaidot kuin taviksella sata vuotta sitten. Tajuan kuitenkin, että toisinaan olisi hyvä miettiä, kenen etu on, että lähden mukaan siihen diskurssiin, jossa ihannoidaan islantilaisten alkoholitottumuksia. Tai onko oikein nostaa maa ja kansakunta tällä tavalla jalustalle.

Islannin teillä oppii, muutakin kuin varomaan lampaita ja lintuja. Tie tää -prosessi on kuitenkin kesken, sitä haluan korostaa. Uskon, että vastarakastuneen höpinöihin tulee enemmän järkeä ja syvyyttä, kun suhde kehittyy. Aion antaa sen kehittyä.

Ja islannin oppikirja on ostettu.

Ei kommentteja: