Suhtaudun äkilliseen julkisuuteen ristiriitaisesti. Jossain vaiheessa innostuin kaikenlaisista Islantia käsittelevistä artikkeleista ja imin itseeni tietoa sekä sillistä että Reykjavíkin trendikkäimmistä putiikeista. Nyt vähän kyllästyttää: median viime viikkoina välittämä Islanti-kuva tuntuu kapealta - ja vieraalta. Alan pohdiskella, voiko niihin silli- ja muotijuttuihinkaan enää luottaa.
Maarit vinkkasi minulle Kalevan toimittajan matkakertomuksesta, joka on turhauttavaa luettavaa. Kirjoittaja tutustuu saaren historiaan lentokoneessa videopätkän ja lautasliinan avulla. Sitten on vuosi 930, minkä jälkeen Reykjavíkissa on karmea pohjoistuuli ja talot aaltopeltiä. Strokkur-geysir purkautuu väärällä tavalla tai sitten väärään aikaan, ja "loputon jeeppikolonna" täyttää valtatien.
Juttu päättyy kannanottoon, joka on nostettu tekstin otsikkoonkin:
Taivaanrannassa, Eyjafjallajökullin suunnassa pullistuu puhtaanvalkoinen, sienimäinen näytöspilvi. Juuri tällaisena Islannin kuuluu esittäytyä satunnaiselle turistille.Mietin kovasti, haluanko tahallani ymmärtää jotain väärin. Yritin hahmottaa, onko jossain merkkejä ironiasta ja mikä olisi ironian kohde. Mietin myös sitä, mikä minua niin paljon ärsyttää, ja tajusin vastauksen löytyvän sisällön sijaan tyylistä. Kalevan Islanti-juttu monien muiden tapaan on hengästyttävän dynaaminen: koko ajan tapahtuu ja tapahtuu ja tapahtuu.
Bloggailumme on ollut välillä hiljaista, mutta Islanti on hitauden ja hiljaisuuden salliva aihe. Minulle Islanti edustaa tilaa ja vapautta hengittää (myös silleen metaforisesti). Jokaista matkaa suunnitellessa on tuntunut tärkeältä, että on aikaa pysähtyä ja olla vain. Molempien matkojen jälkeen on tuntunut siltä, että enemmänkin voisi hidastella - tanssia laavakentällä ja makoilla nurmikossa.
Minunkin Islannissani talot ovat aaltopeltiä, mutta arkkitehtuuri ei näyttäydy minulle säännöttömänä: päinvastoin näen nykyarkkitehtuurin kulmikkuudessa merkkejä perinteisestä rakentamista. Minunkin Islannissani tuulee: tuuli on ystävä, joka sekoittaa tukan eikä hylkää matkaajaa. Minun Islannissani ei ole vaikeaa löytää paikkaa, jonne jeeppikolonnat eivät seuraa. Eikä minun Islannissani luonto ole turisteille järjestetty näytös. Se on kaikkialla ja vain itsensä vuoksi.
En haluaisi olla matkaaja, joka arvostelee turistien pinnallisia reissukokemuksia. Suosittelen sujuvasti pitkiä viikonloppuja Reykjavíkissa ja nauttisin sellaisesta varmasti itsekin, jos olisi varaa matkustella saarelle useammin. Toivoisin kuitenkin, että Islantiin pääsevä toimittaja kokisi edes vähän sitä mystistä tunnelmaa, jota minä ja monet muut tuulisella saarella rakastamme.Maaritin ottamassa kuvassa makoilen nurmikolla ja nautin kiireettömyydestä ihastuttavassa Bíldudalurin kylässä.
7 kommenttia:
Kiitti Maarit hienosta Islantifiilistelystä. Minun Islantini on kans olemista, enemmän kuin tekemnistä. On ollut jo kohta kolmekymmentä vuotta. Aina kun meen, oon heti siinä tunnelmassa. Ei mulla oo minnekään kiire. Ei mikään multa karkaa. En oo lukenu Kalevan juttua, mutta jos olisin, tuskin ymmärtäisin. Olin viime kuussa mulle hieman vieraammassa paikassa Vestmanna saarilla reilun viikon ja löysin sen haikailemani 80-luvun, kun torstaina kyläiltiin ja kalja oli niinku bjorliki:alkoholiton olut, vodka ja viski drinkkinä olutlasista tarjoiltuna.
Nyt on sitten Kalevan juttu tuosta linkistä klikattu ja luettu luettu. Se mua kovasti hengästyttää.
Islantiamme kuvaili sisareni Satu, jonka tunnelmat jaan kyllä sataprosenttisesti. :-)
Minä asuin siellä puoli vuotta mutta tein ihan kourallisen niistä asioista, mitä normi tursiti tai vaihtari siellä tekee. Välillä tuntuu että tiedänkö mitään Islannista kun joku viikon siellä oleillut on käynyt useammassa paikassa ja nähnyt paljon enemmän kuin minä. Mutta sitten muistan taas että minä etsin siellä asuntoa, tein töitä paikallisen pomon alaisuudessa, tappelin palkastani sen kyseisen pomon kanssa, kävin joka päivä meidän lähikaupassa, koin islantilaisen joulun ja uuden vuoden islantilaisen perheen kanssa jne. En ole edes käynyt jäätiköllä tai tulivuorella, en edes valasretkellä vaikka poikaystäväni on Húsavíkista :)
Juu kirjoitin vahingossa Maarit , vaikka tajusin lukevani sisaresi kuvailun.Ja Sadulle mä kommentoinkin.
Oottekohan käyny mun kotikylässä Hveragerdissä, siinä puutarhakaupungissa. Fromskogarin kirjailijakortteli on vähemmän tunnettu muille kuin islantilaisille. Se on mun lempialueita. Hieno tunnelma siellä kävellessä, kauniit talot ja oikee kävelykatu fiilis leveine jalkakäytävineen ja suurine vaahteroineen, se jalkakäytävän päälle levittäytyvä valittu kerran vuoden puuks Islannissa, ja penkkeineen. Leipomosta tulee Hverabraut ruisleivän kypsytyshöyryjen tuoksu.
Pääkadun varrella on sitt sen leipomon kahvio, siellä aina vaan oon.
Puutarhurikoulun 60 vuotta vanhassa kasvihuoneessa voi katteella viikunapuita. Varman vesi on lämmmintä vanhan padon luona.
Reykjadalurissa on siten kaikki savi ja muut kuumat lähteet.Sen laakson kautta kävelee yhdellä yöpymisellä Thingvellirille.
Eka kesänä mulla ei ollu mahollisuuksia liikkua kauemmaks ja ja se mun Islantini, se oikee on toi kylä ja ne lähellä olevat jutut. Mieleen jääneet tuokiot.
Siks mä aina sinne palaan. Pitää päästä. Reykjavik oli sitt melkein ulkomailla. Siellä joskus käytiin.
Vestmanna saaret vielä enemmän.
Ollaan me käyty Hveragerðissä. Se oli tokalla reissulla, ja oikeastaan me vaan pysähdyttiin hetkeksi, kun oltiin matkalla jonnekin. Ei siis jääty fiilistelemään, harmi.
Niin kai se, Mila, menee että turismi on yks ja oikeesti paikassa asuminen toinen juttu ja kun asuu jossakin, ei useinkaan tule tehtyä turistijuttuja. Turistina aina kadehdin niitä, jotka saavat maistaa oikeaa elämää.
Lähetä kommentti