Satujen Islanti

Olen katsellut viime aikoina aika paljon kesän reissun kuvia. Kiinnitin Impin ottamia kuvia katsellessani huomiota siihen, että näytän niissä onnelliselta. Olin onnellinen Islannissa.

Olisi hölmöä olla tiedostamatta sitä, että Islanti merkitsee minulle lomaa ja vapautta, totaalista irtautumista arjesta. Teoriassa se voisi olla joku toinenkin maa, jossa olisin kesällä ollut onnellinen. Onnen tunteeseen liittyy myös mahdollisuus tehdä omanlaisensa matka omassa tahdissa: kovin usein sopeudun reissussa toisten suunnittelemaan rytmiin, eikä se minua haittaaa.

Ymmärrän senkin, että seuraavan matkan Islanti on toinen. Viime kesän reissua ei saa takaisin.

Uskon kuitenkin, ettei se ole vain vapaus, johon ihastuin, vaan vapaus Islannissa. Eikä se ollut reissu siskon kanssa, joka onnistui, vaan reissu siskon kanssa Islannissa. Harvassa maassa on niin paljon tilaa olla ja hengittää.

Islantilaisessa maisemassa on jotain mystisen lumoavaa. Siihen maisemaan rakastuin. Onneksi sen voi aistia myös islantilaisessa kaunokirjallisuudessa.

Kaikkeuden enkelit

Einar Már Guðmundssonin Kaikkeuden enkelit on ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Eikä tässä tarvitse luottaa vain minun sanaani, teos nimittäin voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.

Kaikkeuden enkelit on kuvaus pirstaloituneesta mielestä ja maailmasta, jossa mielisairaat elävät yhteisessä, ymmärtäväisessä todellisuudessaan erossa muista. Henkilöiden keskinäinen todellisuus on salliva, kullekin erilainen. Sen keskus on Reykjavíkissa sijaitseva mielisairaala Kleppur.

Kaikkeuden enkelit on myös tarina yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, hylätyksi tulemisesta. Sitähän kaikki surulliset kohtalot ovat, jollakin tavalla yhteiskunnan hylkäämiä. Mutta siitä huolimatta teoksesta huokuu uskomaton lämpö ja lempeys. Päähenkilö Paul sanoo: "Me olemme kaikki jumalan edessä tasa-arvoisia, vaikka olemmekin sairaita. Me olemme enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä." (Ärsyttävää, huomasin juuri, että takakanteen oli poimittu sama sitaatti!)

En tiedä, mistä johtuu se, että niin monissa lukemissani islantilaisissa romaaneissa tavalla tai toisella prosessoidaan kuolemaa. Tässäkin kuolema tuntuu jotenkin lohdulliselta ja runolliselta, vaikka yhteiskunnalle se merkitsisikin mielisairaan kohdalla pelkkiä säästöjä: "Jos haluat tehdä veronmaksajille palveluksen, menepä ja hirtä itsesi", Adolf Hitleriksi itsensä kuvitteleva Viktor julistaa.

Epäilen, että suomenkielisen laitoksen kanssa on tullut kiire, sillä painovirheitä on etenkin loppupuolella kovasti. On ehkä turhaa ärsyyntyä sellaisesta, mutta olisi ollut mukavaa, jos niitä olisi voinut korjailla lukemaani 5. painokseen.

Tämä on ehkä tylsä ja kulunut kommentti, mutta Kaikkeuden enkeleissä sisältö ja muoto ovat yhtä. Pidän siitä.

---

Huomasin, että islantilaiset ovat tehneet tästä myös leffan. Mistäköhän sen saisi käsiinsä?

Raivoa Islannissa

Kahden ja puolen kuukauden televisiottoman kauden jälkeen avasin toosan aloittaakseni uuden Amazing Race -kauden. Ja minne sekoilevat amerikkalaiset ensitöikseen kirmaavatkaan! Islantiin!

Suokkarini ovat siskokset, joiden into Islantiin saapumisen jälkeen oli ihanan aitoa. Tietysti siitä saa plussaa että hihkuu toteuttavansa unelmaansa, kun ajaa Islannin ykköstietä! Suurimmalta osin meno on pelottavaa. Sairaita ihmissuhteita, itselleen totaalisen sokeita ilkeitä ihmisiä, huuutoa ja hosumista. Järjettömällä hopulla ja ihan käsittämättömällä malttamattomuudella pilattuja tilaisuuksia. Tämä on Porsmork eikä Seljalandsfoss. Iik! siinä opaskartassa on vaikka mitä punaisia pisteitä, emmä tiedä missä me ollaan, jatketaan matkaa, järkeili kilpailuhysterian riivaama mies Seljalandsfossin liepeillä jättäen samalla hyvästi johtopaikalle. Kartan lukeminen olisi ehkä vienyt minuutin, mutta oli kiire heittämään ylimääräinen mutka Skógariin.

Meno oli niin stressaantunutta ja raivokasta, etten kokenut edes mitään kateutta siitä, että ihmiset kisasivat "minun maisemissani". Upeita vaan olivat maisemat jotka kylpivät usvassa. Ja Vatnajökull on vetävä. Täytyy myöntää että vaikka moottoroitu hurjastelu keskellä erämaata tuntuu väärältä, olisi ihan poppista päästä sinne kelkkailemaan. Ja yöpymään!

Ensi viikolla matka jatkuu pois Islannista.

Kotoinen Marsimme

(Kuva: Satu)

Islantia kuvataan jokus Marsiksi maanpäällä. Ja onhan se karu. Sitäpaitsi sieltä on löydetty (tai osattu etsiä?) samantyyppisiä kiviä kuin Pathfinder löysi naapuriplaneetaltamme. Myös geologisissa piirteissä löytyy yhteneväisyyksiä.

Ensimäisenä saavuimme Keflavikiin, ja ehdin jo julistaa Islannin karun maineen paikkansapitävyyttä. Maa on siellä tasaista. Pienikasvuiset lupiinit tuivertuvat eroosioalttiin maan pitiminä. Silmänkantamattomuutta riittää. Eikä sitten paljon muuta. Harmaana sadepäivänä karuus on tuntuvaa.

Matkan jatkuessa idemmäksi, aloin kuitenkin kyseenalaistaa Islantia ensin karuna ja sitten puuttomana maana. Ei se nyt niin karua olekaan, kun jäkälät ja sammalet peittävät laavavirrat kumpuileviksi vainioiksi. Kaikennäköisiä kasveja kasvaa siellä ja täällä. Puitakin löytyy. Norjalaisten lahjoittama kuusimetsikkö, isoja vaivaiskoivuja. Ei tämä nyt tietenkään ole mikään Amazon, mutta elävää ja kasvavaa luontoa. Maa täynnä olemassaoloa.

Matkalla Egilsstaðirrista Dettifossille törmäsimme kuitenkin melkoiseen kivierämaahan. Karuus oli sykähdyttävää ja kaipaan takaisin näiden ihmeellisten näkymien ääreen. Kiviä ja aina vain kiviä.

Iltapala

Islannissa tuli syötyä paljon samaa. Paahtoleipää, juustoa ja meetwurstia. Puuroa aamiaiseksi. Skyriä. Appelsiinimehua, kahvia maidolla ja ilman.

Parhaimpia iltapalapaikkoja oli Bölti Guesthousen pihamaa Skaftafellin kansallispuistossa. Kuva puhukoon puolestaan. Päivä oli todellakin ollut Happy Day, johon sisältyi paljon paljon putouksia, laavaa ja kävelyretki rotkon reunamilla.

Lentoon lähdössä

Kuten mainitsin, lunnien lentoonlähtö ei ollut kovin sujuvaa. Löysin heikohkon kuvankin tilanteesta. Sukeltamaan ne kerkesivät niin nopeasti, että vähintään kymmenen kertaa sadattelin, kun lunni ehti sukeltaa karkuun veneen tieltä juuri kun minä olin nappaamassa mestariotosta...

L niin kuin lunni

Lunneja voi ihmetellä useissa paikoissa maailmalla ja Islannissa.


Me suuntasimme kulkume itäisen Islannin Borgarfjörðuriin, jossa on helposti lähestyttävää lunniasutusta (syrjäisessä paikassa tosin). Yhteisössä riitti eloa, kun kiireiset vanhemmat kuskasivat jälkikasvulleen ravintoa rantakalliota pilkuttaviin pesäkoloihin. Lähes kaikilla linnuilla pursotti nokka syötävää.


Jos ihmettelet miten lunnit onnistuvat saalistamaan kasan kaloja yhdellä sukellusreissulla, alla selitys. Omassa mielessäni näin lunnin sukeltavan nokka auki kalaparveen ja silakoiden järjestäytyvän kylki kylkeä vasten suussa kunnes sulkeutuva nokka lopullisesti estäisi niiden pakenemisen. Ihan näin se ei kuitenkaan taida mennä:

There are many fabulous pictures of Puffins with their bills full of dangling fish, many times all neatly lined up.

Hmmm... how a Puffin can hold one fish while catching another? The answer lies in the spines on their tongues and roofs of their mouths, securing spearing a fish. Because of their way of holding the fish, scientists have been able to count up to 60 fish (albeit small ones) in a hungry Puffin's mouth.

Lähde: Puffins in Iceland

Törmäsimme lunneihin myös valasretkellämme merellä. Siellä parvet kelluskelivat ja sukeltelivat sutjakasti kohti kala-apajia. Lentoon lähteminen ei sujunut yhtä näpsäkästi kuin sukeltamaan pulahdus.

Skógar

Skógar on pieni kylä eteläisessä Islannissa, valtatie 1:n varrella. Kesän matkareittimme osui Skógariin kolmantena päivänä, jolloin jäimme yöksikin. Muistan, että olin tavattoman väsynyt. Olimme tehneet lyhyitä patikoita päivän aikana, kengät ja lahkeet olivat ravassa, mutta mieli levollinen. Maisemat olivat olleet upeita jälleen kerran.

Majoitus

Skógarin hostellista oli varattu kahden hengen huone etukäteen. Hyvä niin, sillä hostelli oli tupaten täynnä. Henkilökunnan täti oli jotenkin pahoittelevan oloinen, kun menimme ilmoittautumaan, ja sanoi, että täällä on nyt aika paljon meteliä.

Eteisessä oli ollut iso röykkiö haisevia vaelluskenkiä, mutta emme olleet kuitenkaan tajunneet varautua pahimpaan. Koko hostelli oli nimittäin täynnä amerikkalaisnuoria ohjaajineen, jokin partioporukka oli lähtenyt Islantiin vaeltamaan ja päätti kulkunsa Skógariin. Niistä lähti ääntä, meteli oli sanoinkuvaamaton.

Ehkä partiolaisinvaasion vuoksi emme kunnolla tutustuneet hostelliin. Pysyttelimme niin paljon omassa huoneessamme kuin oli mahdollista. Jonkun verran oli pakko näyttäytyä äänekkään joukon keskuudessa, sillä pesimme koneellisen pyykkiä hostellin pesukoneella. Aamulla osa nuorisoryhmän ohjaajista olisi halunnut keskustella kanssamme niitä näitä, mitä nyt yleensä on tapana. Pitivät minua varmaan sairaalloisen ujona, koska aamupalan valmistaminen oli minusta kiinnostavampaa.

Todennäköisesti valitsemamme hostelli on kuitenkin paras mahdollinen yöpaikka reppumatkaajalle. Ilman amerikkalaisnuoria hostelli olisi varmaankin ollut ihan mukava: tilat olivat siistit, kierrätys oli kunnossa. Sijainti on näppärä: lyhyen kävelymatkan päästä löytyvät kylän nähtävyydet.

Muita majoitusmahdollisuuksia Skógarissa ovat tavalliselle matkaajalle kallis Hotel Skógar ja jonkin verran hostellimajoitusta hintavampi Hotel Edda.

Skógafoss

Islannissa on valtavasti upeita koskia ja putouksia. Itse asiassa niitä on niin paljon, että jossakin vaiheessa ei enää joka purolla jaksa pysähtyä. Skógafoss kuuluu kuitenkin niihin, jotka kannattaa käydä katsastamassa, jos on lähistöllä. Siinä on tyyliä. Jos on aikaa ja voimia, kannattanee tutustua koskeen myös patikoimalla rinnettä ylös. Me olimme tuloiltana niin väsähtäneitä, että päätimme jättää patikoinnin väliin. Lähtöaamuna taas oli muuta hommaa.

Skógasafn - Skógarin kansanmuseo

Skógarin museo saattaa olla yksi Islannin parhaista kansanmuseoista. Kokoelmat olivat kiinnostavat, opastus ystävällistä. Me olimme niin onnekkaita, että saimme tavata myös museon isän Þórður Tómassonin, jonka aktiivisen keräilyn ansiosta laajat kokoelmat ovat nyt yleisön ihasteltavina. Astuessamme museoon sisään vanha mies otti meidät vastaan ja alkoi kysellä, mistä olimme. Þórður puhui meille ruotsia, mikä oli ilahduttavaa, vaikka välillä olikin kovin vaikea saada sanoista selvää. Pian hän kiirehti harmoninsa ääreen soittamaan Maamme-laulua, ilmeisesti miehen kansallislaulutuntemus on laajaa.

Oppaaksi saimme nuorehkon saksalaismiehen, jolle kesistä Skógarissa on tullut tapa. Yleensä en kaipaa museoihin opastusta - minusta on mukava katsella itse kaikessa rauhassa - mutta tästä museosta saimme kyllä enemmän irti opastuksen avulla. Opas valikoi laajasta kokoelmasta kiinnostavimpia esineitä ja kertoi niiden käyttötarkoituksista ja valmistustekniikoista. Kokoelmakiertueen jälkeen tutustuimme museon ulkorakennuksiin. Samalla lipulla pääsi piipahtamaan myös viereiseen liikennemuseoon, joka oli ihan kiinnostava, mutta jäi kyllä upean kansanmuseon varjoon.

Skógarista jäi hyvä mieli. Sinnekin on joskus palattava uudestaan. Seuraavalla reissulla se ei kuitenkaan ole mahdollista, reitti kun kulkee lähinnä Pohjois-Islannissa.

Islantilaiset Britteinsaaret

Jälleen työreissun kunniaksi googletin paikallisia islantilaisia. Ilahtuneena luulin heitä kovin järjestäytyneiksi, kun ensimmäinen osuma oli lupaavasti Icelandic UK. Kuvasta pisti kuitenkin ensimmäisenä silmään Quick Frozen Icelandic ja nopeasti katoavan hetken islantilaisten kulinaarista arvoa pohdittuani, totesin saitin koskevan islantilaisia meren antimia.

Lontoon islantilaiset löytyivät kuitenkin hetken kuluttua ja osoittautuivat taas yhdeksi syyksi opiskella islantia. Hyväksi? Sitä en osaa sanoa.

En ole juurikaan islantilaisiin maailmalla törmännyt, mutta tällä kertaa Stanstedin lentokentältä poistui samassa junan vaunussa islantilaiskaksikko. Tyttöjen mussuttaessa Opaleitaan ja setviessään kännykän varressa odottelevalta ystävältään miten päästä perille Swiss Cottageen (ymmärsin koska selvittäjäporukkaan liittyi pian myös junan työntekijä) tajusin, että heillä on varmasti laukuissaan lakritsatuliaisia... Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana... Draumureita.

En viitsinyt kailottaa vierustoverini yli talar du íslensku. Vastaus olisi ollut myöntävä (ja varmaan hämmentynyt).

Halló!

Ég heiti Satu. Ég er kennari og vinna í skóla. Ég er giftur. Karlinn minn heitur Matti.

Joo, islannin opiskelu on alkanut hitaanlaisesti. Ostamani Allt í lagi on pienoinen pettymys. Siinä en nimittäin ole tehtäviä, ja minä kaipaan tehtäviä! En minä muuten opi. Ei oppikirja kuitenkaan hyödytön ole: käytetään sitä käännösharjoituksiin ja kieliopin pänttäykseen. Juuri kielioppi tarjoillaan siinä minusta aika selkeästi ja mukavan tehokkaasti, mutta kappaleiden tekstejä ei sitten olekaan jäsennelty kovin loogisesti. Esimerkiksi kertojanvaihdosta ei ilmaista, se pitää osata päätellä tekstistä.

Onneksi tuli googlattua eilen, ajauduin nimittäin Internet-oppikirjaan Icelandic Online, jonka olin linkittänyt jo joskus aiemminkin. Huimaa kehitystä oppikirjan sisällössä oli tapahtunut sitten viime näkemän. Tästäpä tuleekin oiva väline kielen opiskeluun! Tähän mennessä olen jo kuunnellut ja toistanut, kuunnellut ja toistanut ja pakerrellut kielioppitehtävien parissa. Olen aika hyvä mekaanisissa jutuissa, mutta mietityttää, kuinka kauan mahdan muistaa sääntöjä ja sanoja.

Vaikka olosuhteet itseopiskeluun ovat kohtalaiset, käyn jatkuvasti katsomassa Nifinin sivuilla, josko olisi islannin kurssia tarjolla. Viime keväänä oli, ja minä missasin sen.

Reissukateus

Joo, reissukateus ei ole kaunista eikä tunnu hyvältä. Mutta ehkä se käy apuvälineestä: ehkä sen avulla pystyy työstämään omia tärkeysjärjestyksiään.

En koe pistoksia rinnassani, kun luen naistenlehtien shoppausvinkkejä Prahan tai Lontoon kävijöille, vaikka molemmat kaupungit kiinnostavat. Kulttuuripainotteisempikin artikkeli sujahtaa huomaamatta. Olen hyväksynyt että muut ovat löytäneet Irlannin ennen minua. Alppivaelluksista voin lukea aidon ja puhtaan kiinnostuksen vallassa. Skotlantikin nippanappa menee (kunhan joskus pääsisi sinne itsekin).

Mutta Uusi-Seelanti. Että joku lähtee sinne kahden viikon automatkalle ja kirjoittaa artikkelin lehteen. Hei minä tein sen kans! tekee mieleni kiljahtaa. Ja saman aikaisesti iskee sisäinen paniikki siitä, että eikai vain nyt tule jotakin ryntäystä Suomesta Uuteen-Seelantiin ja kohta kaikki ovat tilittämässä kaukaisen saarivaltion parhaista puolista. Olen siis tosiaan turisti, mutta mun pitää olla vähän erilainen turisti kuin muut. Löytää jotakin erityistä, sopivasti off the beaten track. Rumaa ja säälittävää. Eikö tärkeintä sittenkään ole mukava kohde ja antoisa loma? (Ei varmaan tartte edes sanoa, että Islannin suhteen fiilikset ovat osapuilleen samat.)

Vaihtarihomman olen joutunut työstämään jo aikaisemmin. Jäi itseltä välistä, enää en voi muuta kuin ymmärtää syyt ja kärsiä seuraukset. Kyllä olen kateellinen Juhon retkistä ja siitä että Ilona kulkee samoilla paikoilla kuin mekin muutama kuukausi sitten turisteina. Haluaisin minäkin imeä Islantia paikanpäällä vähän pitempään. Nähdä vuodenaikojen vaihtuvan ja kokea sikäläisen talven. Onneksi on blogit.

Islanti-blogit

Kaipaan kovasti Islanti-aiheisia blogeja, vinkit otetaan lämpimästi vastaan! Viime keväänä seurailin muutaman Islannissa vaihto-oppilasvuottaan viettävän kirjoituksia. Niistä oppi kaikenlaista jännää: missä baareissa Reykjavíkissä kuuluisi käydä, kuinka paljon tomaatti maksaa kaupassa, miten vääränlaisia vaatteita suomalaiset olivat pakanneet matkalaukkuihinsa. Vaikka vaihto-oppilaan kokemukset ovat toisenlaisia kuin turistin - tietysti - minusta oli hauskaa myös suunnitella omaa matkaa blogien seuraamisen lomassa. Keväällä Minna, Tiina ja Silja tulivat takaisin Suomeen, ja jäin odottamaan uusien vaihto-oppilasvuosiblogien ilmestymistä.

Vasta eilen aloitin etsinnän, joka tuottikin tulosta: Akureyristä löytyi Juho ja Reykjavíkista Ilona. Lukijana olen kuitenkin muuttunut: en enää pysty seuraamaan kirjoituksia uteliaalla mielenkiinnolla vaan tunnen suunnatonta kateutta. Ensiksi ärsyynnyn siitä, että vaihto-oppilaat reissaavat (kuten odottaa saattaa) ihan samoissa paikoissa kuin minäkin. Sitten minua alkaa suututtaa se, että joistakin paikoista, joissa minä olen käynyt, ei puhuta mitään. Tuohdun, kun luen analyyseja Islannista tai islantilaisista (vaikka ne olisivatkin samassa linjassa omien analyysieni kanssa). Mitä te vaihto-oppilaat voitte mistään tietää parin kuukauden oleskelun perusteella, minä sentään harrastan Islantia ja olin siellä viime kesänä kaksi viikkoa automatkalla...

Virallinen portti Islantiin

Mitä ihmettä! Islannin suurlähetystö on uusimassa Internet-sivujaan. Tylsän ja kotikutoisen näköisten sivujen tilalle on ilmestynyt aivan uusi tyyli, ja sivulta www.islanti.fi pompataankin kansainvälisempään osoitteeseen www.iceland.org/fi. Ilmeisesti Islanti haluaa yhdenmukaistaa eri maissa julkaistavien sivujen sisältöä ja ulkoasua.

Hatunnosto uudistuksesta! Vaikka yksinkertaiset sivut liehuvine lippuineen olivat aika herttaiset, antoivat ne jälkeenjääneen kuvan maan nettiosaamisesta. Moni olisi pystynyt kotonaan tuottamaan kotisivuille uskottavamman ulkoasun. Uskottavuussyistä ilmeisesti jonkun Islannissa polkupyörällä reissanneen matkakertomus on poistettu uudesta kokonaisuudesta kokonaan; muuten suomenkielinen sisältö noudattelee nimittäin osin vanhoja sivuja, vaikka uuttakin löytyy.

Uusi on vakuuttavampi, mutta valitettavasti myös vähän tylsä - sille ei kai voi mitään. Käytettävyydessä on kehiteltävää. Sivustolla navigointi on vielä aika hankalaa: esimerkiksi kirjallisuudesta kerrotaan sekavasti eri jutuissa sen sijaan, että aiheesta muodostuisi selkeä kokonaisuus. Osio pitää sisällään erillisiä juttuja mm. saagoista ja uudemmasta kirjallisuudesta, mutta valikossa mainitaan ainoastaan Laxness ja dekkarit, mikä on käytön kannalta hölmöä.

Sivut vaikuttavat vielä keskeneräisiltä. Uskon ja toivon, että esimerkiksi matkailukohteiden osalta sivustoa täydennetään koko ajan. Ajankohtaista-osion uutiset ovat pääasiassa islanniksi, ehkä tähänkin on jatkossa tulossa muutos? Ja varmaankin oikeasta palkista löytyvä tapahtumakalenteri sisältää jossain vaiheessa myös tapahtumia.

Kaiken kaikkiaan uudistus on tervetullut. On hieno juttu, että yhteen osoitteeseen on koottu virallista tietoa Islannista, suomen kielellä. Matkaa suunnitteleva saa sivuilta mukavasti perustietoa ja vinkkejä. Eteenpäin auttaa sivuille koottu näppäränoloinen kokoelma linkkivinkkejä.

Valasturismi

Greenpeace tuo Internet-sivuillaan esiin, että valasturismi on seka tuottava että kestävä tapa hyödyntää merta elinkeinona. Traveller ei lähtisi valasretkelle, mutta innokas turisti voi lähteäkin. Onneksi, sillä se oli mukavaa.

Retki lähti Húsavíkista, aika tunnetusta valaskaupungista, josta järjestetään paljon retkiä. Satamassa oli ainakin pari erilaista yrittäjää: valitsimme North Sailingin, koska se vaikutti kivemmalta. En muista, oliko meillä järkiperusteita. Retki maksoi 3800 kruunua eli noin 50 euroa. Mikäli valaita ei näy, saa turisti osallistua samalla lipulla toisellekin retkelle. Bonuksena saattaa törmätä lunneihin ja pyöriäisiin, jotka tosin taitavat valaita ollakin.

Retkelle pitää pukeutua lämpimästi, vaikka olisikin kesä: tässä on yksi syy sille, miksi Islantiin kannattaa pakata mukaan myös pipo. Merellä tulee kylmä. Minä kaipasin lämpökerrastoa vaatteiden alle, mutta tunnustan olevani aika mukavuudenhaluinen. Osa meidän paattimme matkustajista oli pukeutunut minuakin huomattavasti huonommin ja lämmittelikin ruumassa suurimman osan matkaa, mikä on aika sääli, sillä sisältä ei näe mitään.

Me saimme matkamme aikana tutustua vain yhteen valaaseen. Se oli lahtivalasnuorukainen, joka näyttäytyi meille muutaman kerran. Sitä oli jännä seurata. Pian oppi erottamaan, milloin valas sukeltaa syvemmälle ja katoaa siis pinnan alle joksikin aikaa.

Lahtivalaasta tuli räpsittyä jonkin verran huonoja kuvia. Huonoja, sillä mitään kovin kummoista asetelmaa ei saa helposti merestä ja jossain kaukaisuudessa näkyvästä evästä. Kokemuksessa ihanaa olikin valaiden etsiminen ja pelkkä merellä oleminen. Oli mukavaa seurata lintuja ja nauttia tuulesta ja raikkaudesta. Ja jännittää, nousisiko jostakin yhtäkkiä valas pintaan tai lentäisikö lunni niin läheltä, että siitä saisi kuvan. Matkan kruunasi lämmin kaakao ja kanelipulla.

Húsavík ei ole ainoa valasturismipaikka. Tilaisuuksia valaiden pongaukseen löytyy rannikolta ympäri Islantia. Húsavíkissa valasretkeen voi yhdistää vierailun valasmuseossa tai fallologisessa museossa.


Valasturismista riippuvaisella húsavíklaisella North sailingilla on kaupallisia syitä vastustaa valaanpyyntiä Islannissa. Silti minusta on kiinnostavaa, että yritys ottaa asiaan niin voimakkaasti kantaa kotisivuillaan. Se haluaa tuoda esiin mm. seuraavaa:
- Islantilaisilla ei ole oikeutta tai velvollisuutta valaidenpyyntiin omilla aluevesillään, kuten väitetään, sillä valaat muuttavat ja elävät osan ajasta kansainvälisillä vesillä.
- Siitä, minkälainen vaikutus valailla on eri kalalajeihin tulisi tehdä riippumatonta ja uskottavaa tieteellistä tutkimusta.
- Se, että kalateollisuusministeri teki päätöksensä valaanpyynnistä konsultoimatta muita asianomaisia, on tuomittavaa, sillä päätös vaikuttaa voimakkaasti mm. matkailualaan ja vientiin.
- North Sailing uskoo, että päätökseen valaanpyynnin aloittamisesta ovat vaikuttaneet pikemminkin tunnesyyt kuin taloudelliset tai biologiset perusteet.

Lisäksi North Sailing muistuttaa, että valasturismi toimii harmoniassa luonnon (sekä kansainvälisen yhteisön!) kanssa ja synnyttää työpaikkoja. Tuntuukin siltä, että North Sailing on aika pitkälti synkassa Greenpeacen kanssa. Eikä turhaan, elinkeino on vaarassa.

Pikainen surffailu muiden valasturismiin perustuvien yritysten sivuilla paljastaa, että myös muut ovat varpaillaan. Reykjavíklaisen Whale Watching Centren sivuilla neuvotaan, miten päätöksestä kannataa protestoida. Sivulla vedotaan turisteihin: älkää jättäkö matkustamatta Islantiin, sillä nimenomaan matkailuala on voimakkaasti valaiden brutaalia tappamista vastaan.

Yritysten yhteinen viesti ei jää epäselväksi. Nämä miehet ovat vastuussa: Kalateollisuusministeri Einar K. Gudfinnsson (sähköposti ekg@ekg.is, islanninkielinen kotisivu www.ekg.is) ja Islannin pääministeri Geir H. Haarde (sähköposti geir@althingi.is). Einarin kotisivuilla on blogi, jossa kommentoidaan (islanniksi) valastilannetta ja kuviakin löytyy.

Olen turisti

Hyväksyn itseni turistina. Ennen halusin olla traveller. Joudun kuitenkin tyytymään turistin osaan. Ehkä siksi etten uskallakaan lähteä yksin Nepaliin vaeltamaan. Ehkä siksi että matkailuni rahoittava työpaikka antaa minulle mahdollisuuden matkailla maksimissaan 4 viikkoa kerrallaan.

Enää en yritä sulautua paikallisväestöön sielläkään missä se ulkonäön tai kielitaidon perusteella olisi mahdollista. On helpottavaa olla turisti. Saa kaivaa kartan esiin kadunkulmassa ja näpsiä rauhassa kuvia nähtävyyksistä. Voi olla eksyneen näköinen ja törmäillä. Saa mokata ja toimia väärin kahvia tilatessa.

Ettei minussa kuitenkin olisi aimo annos elitistiä jäljellä? Hyväksyn itseni turistina, koska se on nykyään jotenkin sallitumpaa kuin ennen. Nykyäänhän on poppista olla tavis. Kalle Haatainen kirjoittaa taviksen matkasta halveksutusta hahmosta halutuksi kirjassaan Pitkäveteisyyden filosofiaa:

... ihmiset, jotka eivät erityisesti halua erottautua saatikka hamuta julkisuutta, tunnustautuvat auliisti taviksiksi. Tähän erikoiseen identifikaatioon kuuluu tietty mutta-rakenne. Ihmiset sanovat siis haastattelutilanteessa olevansa onnellisia taviksia, mutta heillä on jokin lisäys tähän: "mutta olen innokas pienoisrautateiden harrastaja"...

Turisti on taviksen lomapersoona. Kun hyväksyn itseni turistina, liityn ihan tavallisten ihmisten muodikkaaseen joukkoon, mutta lisään sitten samalla, että tykkään käydä museoissa ja inhoan rantaelämää - ja erotan itseni massasta. Eihän kukaan kasvotonta massaa halua olla.