Gullfossin viehätysvoimaa lisää kertomus, joka liittyy paitsi putoukseen myös sitä vartioivaan naiseen Brattholtin Sigriður Tómasdóttiriin. Ei nimittäin ole aivan itsestäänselvää, että suomalaissiskosten henki salpautuu putoksen äärellä vielä 2000-luvulla. Alue suojeltiin vasta 1970-luvulla, ja sitä ennen putous oli vakavan uhan alla.
1900-luvun alussa putouksia ja koskia alettiin valjastaa teollisuuden ja sähköntuotannon tarpeisiin. Ulkomaiset sijoittajat olivat varsin kiinnostuneita Gullfossista. Aluella elellyt Tómas, joka oli Sigriðurin isä, kieltäytyi myymästä tilaansa siinä toivossa, että putous säästyisi. Sijoittajat onnistuivat kuitenkin saamaan putouksen hallintaansa Tómaksen selän takana.
Sigriður nousi vastustamaan hanketta. Tarinan mukaan hän käveli kotitilaltaan Brattholtista Reykjavíkiin ja ilmoitti, että mikäli putous valjastetaan, hän hyppää sen kuohuihin. Sigriðurin yritykset eivät kuitenkaan muuttaneet putoksesta tehtyä sopimusta.
Liekö vuoden 1928 pörssiromahduksella ollut sormensa pelissä, sillä putous pelastui, kun vuonna 1928 sijoittajat eivät kyenneetkään maksamaan sovittua vuokraa.
Gullfoss on juuri sellainen kohde, jossa jokainen lähes turisti käy. Ja se onkin ihan must. Islannissa tulin ajatelleeksi aika paljon sitä, kuinka tarpeetonta - minulle - on etsiä jotain aitoa ja autenttista, jota turistit eivät löydä. Islannin suuret nähtävyydet eivät ole pelkkiä turistirysiä. Luontoäiti ei ole keksinyt Gullfossia houkutellakseen Islantiin ulkomaalaisia rahaa tuhlaamaan. Yhtä lailla putous on vaikuttava myös lähiseuduilla asuvista ihmisistä.
Islannin matkan aikana törmäsimme useisiin putouksiin. Niitä oli niin paljon, että vähitellen kävi niin, ettei enää ihan joka purolla jaksanut pysähtyä. Gullfoss on varmasti putouksista suosituin, ehkä vaikuttavinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti