Sattumalta tarttui käteeni Kallion kirjastossa Viljo Kajavan runokokoelma Reykjavikin valot vuodelta 1970. En ollut tiennyt teoksen olemassaolosta, mikä johtuu ehkä osin vanhanaikaisesta tyylistä: teos ei ole oikein kestänyt aikaa vaan elää tiukasti modernismin jälkimainingeissa. Runot ovat lyhyitä ja mitattomia. Luonnonkuvaus ja aistihavainnot kytkeytyvät puhujan mielenmaailmaan. Välillä ote on kummallisen arvottava, vaikka lopussa puhutaankin ristiriitojen Islannista.
Kajavan Reykjavíkissa on pimeää ja sateista, mutta synkeydessä voi nähdä kauneutta. Kaupunki on useissa runoissa ikään kuin kesken, ”vielä suolaista vettä valuva vesiväriluonnos”. Kajavan puhuja kysyy: ”Mitä tehdä Reykjavikissa / kun sataa – – ?” Vastaus tulvii rauhaa mutta sisältää ajatuksen kaupungin rikki menemisestä: ”Ei muuta kuin odottaa, / olla hiljaa, / antaa sateen valua lävitseen / ja kaupungin – kuin luonnos – / hajota itseensä.” En aivan saa kiinni ajatuksesta.
Runoissa Islannin luonto on voimakas, eikä ”taivaanlämpö ei koskaan ehdi / tähän maahan, näihin ihmisiin”. Puhuja kokee sekä yhteenkuuluvuutta että irrallisuutta suhteessa luontoon, joka edustaa toisaalta menneisyyttä, toisaalta unimaailmaa. Surrealistisessa runossa rantojen kivet eivät kaipaa puhujan jalkojen töminää tai kätten liikettä. Puhuja ikään kuin hakee yhteyttä luonnon kanssa mutta palaa omaan maailmaansa: ” Polvistun kiville, nousen käsien varassa / käännyn takaisin tajunnan maailmaan.”
Vaikka luontosuhteessa on eri tasoja, pyrkii puhuja usein yhteyteen sen kanssa. Välillä puhuja tuntuu optimistiselta ja puhkuu elinvoimaa: ”Laavakivet, / vyörykäämme yhdessä: / joenuomassa on tilaa, / Gullfossin ryöpyissä / iloisia tähtiä –.” Välillä lähestyminen on turhautunutta: ”Turhaa raapia tätä maata / verestyvin kynsin, / ei pääse lähelle, – – .”
Kokoelman neljännessä osassa puhuja jättää Reykjavikin ”amerikkalaisen levymusiikin saattamana”. Viidennessä ja viimeisessä osassa puhuja tuntuukin katsovan taakseen, osoittaa sanansa islantilaisille ja julistaa: ”Katson suoraan elämäänne – –.” Runoissa vilahtelee coca colaa, amerikanrautoja, ”kymmenittäin tyhjiä votkapulloja” – tämä tuntuu olevan Islannin ruma puoli. Unien maailma on kuitenkin olemassa: ”Mitä kysyitte? Ryyppäävät? / Juovat Coca-colaa, eräät votkaa. / Palaavat myöhään yöllä / unien turvemaailmaan.” Islanti elää kuin jakomielinen.
Itsevarmuudesta huolimatta teoksen viimeinen runo tunnustaa puhujan rajallisuuden. Viljo Kajava kirjoittaa:
En tiedä onko Islanti kaunis vai ruma,
en nähnyt satujen saaren koko kuvaa.
Näin kalastajan hikiset hartiat yöllä,
.....................sanoin: kauniit.
Näin tärkätyn johtajanilmeen päivällä,
.....................totesin: ruma.
(Tulonjako maassa jyrkkä)
Näin lohivirrat, putoukset, voimalaitokset,
haukottelin taidenäyttelyiden
.....................sinipunerville tunturimaisemille,
mutta en tiedä onko vastakohtien Islanti
.....................kaunis vai ruma.
Joka tapauksessa olen kahdesti mielelläni
.....................vanhaan Reykjavikiin tullut
ja melkein mielelläni
.....................kahdesti lähtenyt –
2 kommenttia:
Minulla oli se kirja (löytänyt joskus kirpparilta ja sattumoisin itseltänkin löysin)
Laitoin sen Laurille laivalle:)
En ymmärtänyt siitä paljoa koska en tiennyt Islannin juttuja ja minusta se oli selkeästi paikkasidonnainen.
Luin sitten Kajavasta myöhemmin hänen henkilöstään ja elämästään ja työstään jne. Se saattoi olla jonkinlainen "terapiakirja" siinä välissä. Jos näin voi sanoa tai edes ajatella.
t helen
Hyvinkin voi olla terapiakirja. Oikeastaan koko Islanti tuntuu olevan siinä kokoelmassa jonkinlainen välivaihe.
Lähetä kommentti