Dagur íslenskrar tungu

Tänään on islannin kielen päivä. Sen kunniaksi - Eiríkur Örn Norðdahl: Höpöhöpö Böks.




Islanninkielinen teksti ja käännös englanniksi löytyvät täältä. Teos löytyy myös englanniksi tekstitettynä. Ö-painotteisen runon innoittaja on kanadalainen kokeellinen runoilija Christian Bök. Eiríkur itse taas on islantilainen runoilija, kirjailija ja kääntäjä, jonka erityisalaa ovat avantgardistiset ääni- ja kuvarunot. Runojen muoto näyttää usein leikittelevän kielen erilaisilla ulottuvuuksilla.

Näin Eiríkurin esiintyvän Oulunsalon Varjakassa elokuun lopussa. Englanninkieliset runot eivät toimineet minulle läheskään niin hyvin kuin riemastuttavat, islanninkieliset diktaattorirunot, joita kuunnellessa saattoi heittäytyä äänimaailmaan - sanat kun ryöpsähtelivät tuntemattomina ryppäinä, joiden merkitysten sisään oli turhaa yrittää. Rytmi ja äänteet tuovat oman, naureskelevankin kerroksensa hirmuhallitsijoista kertoviin välähdyksiin.

PS. Tässä vielä hassulla ruotsalaisella aksentilla esietty runo kylmäverisistä opettajista. En ole päässyt kääntämisessä otsikkoa pidemmälle. :-)

Reykjavíkin modernit valot

Sattumalta tarttui käteeni Kallion kirjastossa Viljo Kajavan runokokoelma Reykjavikin valot vuodelta 1970. En ollut tiennyt teoksen olemassaolosta, mikä johtuu ehkä osin vanhanaikaisesta tyylistä: teos ei ole oikein kestänyt aikaa vaan elää tiukasti modernismin jälkimainingeissa. Runot ovat lyhyitä ja mitattomia. Luonnonkuvaus ja aistihavainnot kytkeytyvät puhujan mielenmaailmaan. Välillä ote on kummallisen arvottava, vaikka lopussa puhutaankin ristiriitojen Islannista.

Kajavan Reykjavíkissa on pimeää ja sateista, mutta synkeydessä voi nähdä kauneutta. Kaupunki on useissa runoissa ikään kuin kesken, ”vielä suolaista vettä valuva vesiväriluonnos”. Kajavan puhuja kysyy: ”Mitä tehdä Reykjavikissa / kun sataa – – ?” Vastaus tulvii rauhaa mutta sisältää ajatuksen kaupungin rikki menemisestä: ”Ei muuta kuin odottaa, / olla hiljaa, / antaa sateen valua lävitseen / ja kaupungin – kuin luonnos – / hajota itseensä.” En aivan saa kiinni ajatuksesta.

Runoissa Islannin luonto on voimakas, eikä ”taivaanlämpö ei koskaan ehdi / tähän maahan, näihin ihmisiin”. Puhuja kokee sekä yhteenkuuluvuutta että irrallisuutta suhteessa luontoon, joka edustaa toisaalta menneisyyttä, toisaalta unimaailmaa. Surrealistisessa runossa rantojen kivet eivät kaipaa puhujan jalkojen töminää tai kätten liikettä. Puhuja ikään kuin hakee yhteyttä luonnon kanssa mutta palaa omaan maailmaansa: ” Polvistun kiville, nousen käsien varassa / käännyn takaisin tajunnan maailmaan.”

Vaikka luontosuhteessa on eri tasoja, pyrkii puhuja usein yhteyteen sen kanssa. Välillä puhuja tuntuu optimistiselta ja puhkuu elinvoimaa: ”Laavakivet, / vyörykäämme yhdessä: / joenuomassa on tilaa, / Gullfossin ryöpyissä / iloisia tähtiä –.” Välillä lähestyminen on turhautunutta: ”Turhaa raapia tätä maata / verestyvin kynsin, / ei pääse lähelle, – – .”

Kokoelman neljännessä osassa puhuja jättää Reykjavikin ”amerikkalaisen levymusiikin saattamana”. Viidennessä ja viimeisessä osassa puhuja tuntuukin katsovan taakseen, osoittaa sanansa islantilaisille ja julistaa: ”Katson suoraan elämäänne – –.” Runoissa vilahtelee coca colaa, amerikanrautoja, ”kymmenittäin tyhjiä votkapulloja” – tämä tuntuu olevan Islannin ruma puoli. Unien maailma on kuitenkin olemassa: ”Mitä kysyitte? Ryyppäävät? / Juovat Coca-colaa, eräät votkaa. / Palaavat myöhään yöllä / unien turvemaailmaan.” Islanti elää kuin jakomielinen.

Itsevarmuudesta huolimatta teoksen viimeinen runo tunnustaa puhujan rajallisuuden. Viljo Kajava kirjoittaa:

En tiedä onko Islanti kaunis vai ruma,
en nähnyt satujen saaren koko kuvaa.
Näin kalastajan hikiset hartiat yöllä,
.....................sanoin: kauniit.
Näin tärkätyn johtajanilmeen päivällä,
.....................totesin: ruma.
(Tulonjako maassa jyrkkä)

Näin lohivirrat, putoukset, voimalaitokset,
haukottelin taidenäyttelyiden
.....................sinipunerville tunturimaisemille,
mutta en tiedä onko vastakohtien Islanti
.....................kaunis vai ruma.

Joka tapauksessa olen kahdesti mielelläni
.....................vanhaan Reykjavikiin tullut
ja melkein mielelläni
.....................kahdesti lähtenyt –

Islannin pluumi ja läiskä

Kuten edellisestä kirjoituksestani saattoi päätellä, Nifinin Islanti-syksy jatkui viime keskiviikkona yhä vain ajankohtaisella tulivuoriteemalla. Luennoitsijana oli Viron geologisen tutkimuskeskuksen johtava seismologi Heidi Soosalu. Helsingin yliopistosta maisterin ja tohtorin tutkintonsa hankkineen Soosalun nimi on tuttu televisiosta ja lehdistä, jotka ovat vuoden mittaan useaan otteeseen hyödyntäneet hänen Islannin tulivuoriin liittyvää asiantuntemusta.

Luento oli informatiivinen ja hauska. Hyvin ajoittunut työreissu mahdollisti sen, että minäkin pääsin luentoa seuraamaan. Yksi monista mielenkiintoni herättäneistä asioista liittyy Islannin syntyyn.

Olin ajattelemattiomasti antanut kunnian Islannin synnystä Atlantin keskiselänteelle. Keskiselänteellä mannerlaatat erkanevat toisistaan muutaman senttimetrin verran vuodessa. Saumakohdasta purkautuu laavaa, ja olin ajatellut Islannin olevan tällaisten laavapurkausten seurausta. Sijainti Atlantin keskiselänteellä selittääkin osaltaan Islannin vulkaanisuutta, mutta merenalaiset saumavuodot eivät ole riittävän suuria, että Islannin kaltainen saari olisi voinut Atlantin pohjasta nousta.

Islannin synnyn taustalla - ja Islannin alla - on pluumi, syvältä syvältä maapallon vaipasta kohoava magmavirtaus. Aluetta pluumin yläpuolella kutsutaan kuumaksi kohdaksi, hotspotiksi. Hotspotin aktiivisuus vaihtelee ajan mittaan, ja jonkin aktivoitumiskauden seurausta on Islannin saari keskellä Pohjois-Atlantia.

Tämä lyhyt pätkä havainnollistaa pluumiasiaa aika mukavasti dramatisoiden:



Kuuma läiskä pysyy paikallaan, maankuoren liikkuessa hitaasti vaipan virtausten kuljettamina. Islannin hotspot, jonka keskus on halkaisijaltaan parisataa metriä sijaitsee Askjan lähistöllä. Samainen kuuma kohta on vastuussa paitsi Islannin myös Färsaarten ja Shetlannin olemassaolosta. Siitä purkautunutta basalttia löytyy myös Itä-Grönlannista ja Irlannin pohjoisrannikolta.


Kuvassa Askjan järvi, Öskjuvatn kesäkuussa 2006. Taustalla uinuu tulivuori Herðubreið.

Lisää kuumasta Islannista voi lukea vaikkapa Wikipediasta:

Hotspot (geology)
Mantle plume
Iceland hotspot
Iceland plume

Jäätikkö tulvii ilman purkaustakin

Grimsvötnistä ei ole tullut Eyjafjallajökullin seuraajaa Islannin tulivuorenpurkaustilastoihin - ainakaan vielä. Muillakin perintöprinsessaehdokkailla - vaikkapa Heklalla ja Katlalla - on siis mahdollisuus kiilata palkintopallille.

Tämänkertainen tulva saavutti huippunsa keskiviikkona ja on sittemmin nopeasti laskennut. Samalla alueen mittauspisteessä seurattu harmoninen tärinä on heikentynyt. Loppuraportin mukaan tulvan kulku on ollut tyypillinen sellaisille Grímsvötnin tulville, joiden yhteydessä ei ole esiintynyt vulkaanista aktiivisuutta.

Sanonko mitä: pettymys! Toivoa ei kuitenkaan kokonaan tarvitse heittää. Grímsvötnin magmakammio on aika täysi, ja nyt tulivuoren yllä on vähemmän jäätikön aiheutamaa vastapainetta... Jökulhlaup kasvattaa tulivuorenpurkauksen mahdollisuutta, vaikkei aina takaakaan sitä.

Pohdin jo keväällä hieman hämmentyneenä jäätikkötulvien ja tulivuorenpurkausten välistä suhdetta miettien, että eivätkö Katlalla vuosina 1955 ja 1999 tapahtuneet tulvat ole merkki siitä, että tulivuori on purkautunut salaa jäätikön alla. Ja että eikö tämä tarkoita sitä, ettei Katlan purkaus ole mitenkään myöhässä. Joidenkin mielestä näin onkin, mutta keskiviikkona Nifinissä luennoinut Heidi Soosalu valaisi perin loogista asiaa laajemmalti.

Jäätikkötulvan resepti on yksinkertainen. Tarvitaan allas, jossa on vettä. Tarvitaan altaan täyttyminen tai rikkoutuminen. Patoutunut vesi voi karata jäätikköjärvestä vaikkapa maanjäristyksen seurauksena. Jäätikkötulvaan ei siis tarvita jään nopeaa sulamista niinkuin olin ajatellut. Sulan veden esiintyminen jäätikön alla on tietysti merkki siitä, että kuumaa magmaa esiintyy suhteellisen lähellä maanpintaa.

Myös tärinägraafien muuttuminen sai tarkemman selityksensä. Vesimassojen vyöryessä syntyy tietysti tärinää. Se näkyy graafeissa korkeampifrekvenssisen, sinisen tärinän lisääntymisenä varsinkin suhteessa matalampitaajuuksisiin vapinoihin. Grímsvötnillä viikolla tallennettu tärinägraafi todistaa siis jökulhlaupin - vaan ei tulivuorenpurkauksen - tapahtumista loka-marraskuussa 2010.


PS. Heidi Soosalu on Viron geologisen tutkimuskeskuksen johtava seismologi ja apulaisprofessori Tallinnan yliopistossa - ja keskiviikkoisen luennon jälkeen yksi lempparitutkijoistani!



Lähteet:

IMO: Jökulhlaup from Grímsvötn subsides
Eruptions: When headlines go wrong (for the Grimsvotn update for 11/4/2010)